— Viimeiseen hetkeen asti ja vielä perästäkinpäin pitää heilua kuutamotunnelmallisessa runoudessa, jossa menettää malttinsa ja vannoo ensikerralla iskevänsä epätoivossaan ensimmäiseen naarakseen, joka kadulla vastaan tulee. — Ei missään heidän maailmassaan ole yksilöllistä, rehellistä kiimaa —. Täytyy saada rehellisesti tutkia toinen toistaan, tunkeutua toistensa sisimpään, niin sanoakseni ruumiillisesti oppia tuntemaan toisiaan… Sillä sukupuolielämässä kuin yhteiskuntataistelussa pitää tunteitten olla yhteiset voidakseen vähänkin toimia yhdessä —. Minä esimerkiksi, jatkoi hän tarttuen takkinsa huojuvaan nappiin, voin lukea sanomalehteä rakastettuni luona. Minä en pidä ututunnelmista. Minä olen todella paatunut ja raaka, jos vaaditte minun puhumaan pötyä. On miehiä, joiden pitää lymytä sukupuolisuhteissa jonkinlaisessa henkisessä suruharsossa, joille ei saa puhua silloin ääneen, ei mitenkään vetää suutaan hymyyn, muuten ei tule koko jutusta mitään… ja jotka vähimmästäkin leikkipuheesta pakenevat. On miehiä, jotka pitävät ainoastaan naisista, joita pitää viimeiseen asti mankua ja maklakoida, jotka vannovat, että ainoastaan kunnottomat naiset suostuvat vähemmällä. Senkin sohlot! Luulevat luonnon kaipaavan korjausta. He tekevät kuin lapset, jotka aina tahtovat itse panna sokuria makeaan soppaan, luullen sen vasta silloin maistuvan paremmalta. Minä voin rakastaa sanomalehden ääressä. Minä en kaipaa mitään valmistuksia, en mitään jännitettyjä yllätyksiä, en päivän pitkää vanuttamista… Antakaa minun itsenäisesti toimia, ja minä olen parhain silloin voimissani. —
Hän huitoi innostuneena käsillään, niin että ohi kulkevat tytöt kääntyivät häntä nauramaan. Hän väänsi kasvojaan kuin olisi hänen luontoaan kääntänyt.
— Teidän toverinne ovat säädyllisiä kanoja. — Se on heillä yhteistä "siveellisten tyttöjen" kanssa. — Kun joku heihin sitten kajoo, ovat he herkät kuin pommit…
— Teille ei siis tarvitse näytellä, ei tehdä kommervenkkeja, tahi jotain muuta hullua, — vastasi Katariina hitaasti ja miettien. Te annatte myös naiselle itsenäisyyden — te mukaannutte hänen mukaansa.
— Tietysti, vastasi hän kiireesti ja iloisena — näen, että Te olette minut käsittänyt… mutta toista oli neiti Rosan laita viimeviikolla. Se oli kauheaa.
Katariina siristi harmaita silmiään. — Sellaista harjoitetaan peilin ääressä, — todisti hän halveksien.
— Kauheaa! — Sellaisessa rakkaudessa on jotain raakaa ja ahnasta, jotain joka kiehuu ja kuohuu ja räjähtää. Sellaisia naisia voi heti sinutella ja kutittaa ja ne palkitsevat sen sikamaisilla tempuilla. — Vieköön minut itse pääherra — mutta se on vastoin luontoa ja järkeä… Minä en voi sitä sietää… Kaikkien pyhien nimessä vannon — se riistää minulta miehuuteni, se tekee minut hermostuneeksi, ankarasti arvostelevaksi, araksi… Minä näen tahraa ja likaa kaikkialla — näen poskimaalin jäljet… Naiset haiskahtavat — hutsuille… Älä näyttele itseäsi minulle toiseksi, kuin mitä olet tyttö! — Älä minun tähteni teeskentele!… Älä riistä minulta jokapäiväistä järkevää iloani… anna minun tuntea rehellistä, todella aviollista makuukammion lämpeyttä… Älä ole liian pikkumaisen tarkka — älä käytä hajuvesiä… Lörpöttele, ole kuin tahdot, mutta puhu totta… Kun syön, en kaipaa mitään varpailla tanssimista, kun minulle ruoka tarjotaan… Minä pureskelen mielelläni vahvasti ja kauan… minä syön paljon leipää… minä luen artikkelin joka ruuanlajin jälkeen… — Taas hän keskeytti puheensa, kun Katariina kääntyi tahi, kun joku tahtoi tätä puhutella. Silloin hän laski irti hänen käsivartensa, sytytti sikarinsa ja odotti tyynenä, kunnes hän taas saapui ja ales painunein päin häntä kuunteli.
Katariina puhui hyvin mielellään Raffel'in kanssa… Kun hän ei tullut, näkyi hänen kasvoillaan ikävystymisen heijastus, hän oli pisteliäs toisille ja pahalla tuulella. — Häntä harmitti, kun tytöt nauroivat Raffelille. — Aasit, sanoi hän halveksien.
Miehet uhkasivat häntä leikkisästi. — Onko tuo sinun henttusi, musta?
Hän kielsi sen. — Hänelle minä olen liian nuori. — Hän kaipaa jotain viluisempaa — —