Ja kuitenkaan Raffel ei ollut vaan hänen toverinsa. Katariina tunsi, että hänen sanansa peittivät outoa polttavaa kuohuvaa kiimaa ja se nousi hänen vereensä. Hän ei tahtonutkaan sitä vastustaa. Se oli jotain suloista…
Ja lupasihan hän odottaa.
Ja tuo odotus rakkaudenkuumeessa, oli Katariinasta jotain mieluista.
Usein hän kulki vieraana ja jäykkänä Raffel'in ohitse, mutta silmillään hän seurasi häntä kiihoittuneena ja levottomana, kun tämä yksinäisenä kulki pitkä viitta yllä kuja pahasella.
Jos joku toinen tyttö liittyi häneen, niin iski Katariina kuin tuulispää häneen ja kysyi moittien, mitä yhteistä hänellä on noitten ihmisten kanssa…
He riitaantuivat usein lujasti, tappelivatkin, seikka, joka kovin huvitti ympäristöä vaan ei Jankaa. Hän vihasi tuota miestä kuin mustasukkainen rakastaja. Hän pelkäsi, että Katariina saa huonon maineen tuon "likaisen honkin" tähden. Ei aikaakaan, niin Katariina tuo hemmoiteltu nainen tunsi omituisen, ahdistavan ikävän tuon pitkän pakinoitsijan perään, joka katseli häntä vinoon ja äreästi, kun hän tätä lähennellen antoi kireälle vedetyn mustan kudotun huivinsa läpi näkyä paljaan valkoisen rintansa. — Mutta hän ei voinut sanoa "tule mukaani." Mitä kuumempana veri kuohahti päähän, mitä polttavampana halu kiusasi, sen kylmemmäksi ja ivallisemmaksi muuttui Katariina tehden pilaa miehistä, jotka olivat kuin takkiaiset.
Poltettuaan sikarinsa loppuun eräänä iltana sanoi Raffel tulevansa Katariinan luo… Tämä kalpeni mielenliikutuksesta. Sydän läpätti kovin, mutta hän mutisi jotain, ja sitten hän kulki vaijeten hänen vieressään karkoittaen muut lähentelijät pään pudistuksella.
— On jo aika mennä sisälle, sanoi hän Katariinalle, kun eräs vanha "kundi" läheni häntä, — tuo on kovin innokas. — Hän kopisti sikariaan punaisilla laihoilla sormillaan.
— Mutta minä en tahdo, ärähti Katariina ja polki jalkaansa, seisoen paikallaan.
— Vai — vai niin — sanoi Raffel vitkaan ja välinpitämättömästi ja katseli häntä ylhäältäpäin…