Katariina puri alahuultaan, ja vaikeni uhmailevana kuin paljastettu rikoksellinen…
Äkkiä Katariina tuskaantui. Tuo ihminen voisi kiertää ensimäisen kadunkulman ohi, yksinkertaisesti hälvetä sanomatta hyvästi, antamatta selitystä, — eikä koskaan enää palajaisi…
Tuo ei tahtonutkaan tietää mitään Katariinasta… juuri siitä syystä, että hän näki toisen olevan hullaantuneena häneen… sitä hän ei kärsinyt! Ja tuo ällipäinen mies voi todella tehdä sen, minkä hän lupaa… hän ei tarvinnut Katariinaa… yleensä ei ketään… Tuo voisi tehdä leikistä toden… ja jättää hänet siihen… se oli hänelle helppoa, tuolle takkiheikille… Mutta jos hän nyt kerran tuhansien joukosta — jotain miestä — halusi, niin ei se vaan noin saanut häntä viskata…
Jukuliste, ei! — Hän nielasi vaikeasti, ennenkuin hän kykeni tavallisella äänellään jatkamaan:
— Koska minä aina olen kanivinissä koko maailman kanssa, niin palttua minä annan kaikille!
— Miksi niin?
— Jesus, kyllä meikäläiselläkin on suruja — nyyhki Katariina — uskotte kai, että me nauramme ja velmuamme koko Jumalan kauniin päivän… — mutta kun meistä joku rupeaa ajattelemaan, — niin, hyvästi: — Meidänkaltaisen elämä päättyy aina suureen kurjuuteen… Siksi juomme vaan!
— Haluatko viiniä? — kysyi Raffel anteliaana — vuotappas, likkarukka, minä hankin viiniä…
Hän haki rahaa taskustaan, kokoili pikkurahojaan ja laski niitä kiintyneenä…
— Anna olla! — sanoi Katariina hätääntyneenä ja otti taskustaan hopearahan, — tällä saa jo korkattua viiniä.