— Jo riittää, sanoi mies ja pisti rahan housuntaskuunsa… Epäröiden ja hämillään seisoi Katariina hänen edessään, leikkien hänen pitkillä punasilla sormillaan… Mies piti sikaria vinosti suussa ja pureskeli imuketta. Katariina pelkäsi hänen livistävän. Ja mitä enemmän häntä ahdisti, sitä voimakkaammin kiehui hänen himonsa ja hämmensi hänen muuten niin selvän järkensä.
Hän hengitti syvään. — Ja äkkinäisen kepeällä liikkeellä laski hän toisen käsivartensa alas, huivi aukeni, avokaula ja rinta siinsi kuin lumivalkea silkki hämärässä.
Nainen, sanoi mies ja samalla hän kurotti molemmat kätensä… Katariina kuljetti hänen sormiaan pitkin rintaansa…
— Tahdotko minut? supatti hän pyytäen.
— Odota, ostan ensin viiniä, vastasi mies matalasti. Katariina nyökäytti päätään, värähtäen hänen kosketuksestaan.
— Odotan sinua tuolla ylhäällä, — kuiskasi hän — tyttö näyttää sinulle tien, kun vihellät ja sanot: Katariinan luo… ja hän juoksi pois… Hän sanoi Miladalle pari lyhyttä sanaa, lykkäsi selityksettä Jankan ulos, joka istui iltapuhdetta viettäen kyökissä, sammutti lampun ja heittäytyi kädet pään yli vuoteeseensa… Ressorimatrassi taipui kumaten melkein pohjaan asti ja vaatteista levisi hajuveden lemu…
— Tuo vasta oli oikea mies!…
Hänen oma, erityinen naisellisuutensa heräsi taas pitkän lamauksen jälkeen ja antoi voimaa kuumille, miellyttäville haaveille… Hän, Katariina, halusi kerran vielä miestä — —
Ei hän tuota miestä siksi himoinnut, että hän miellytti, ei siksi, että hänellä oli varaa, eikä siksikään, että viinihöyryt olivat panneet hänen kiimansa kuohumaan, ei, vaan siksi, että hän tahtoi tuntea hieman onnea saaden nauttia suudelmista, joita hän itsekin antoi vapaasti ilman tuota ilettävää tunnetta, että tuossa oli ostaja, eikä sukupuoliolento, mies.
— Ei, hänellä oli oikeus saada syleillä miestä, jonka oli itse valinnut — ja tuo sopi hänelle. —