Ei tarvitsisi teeskennellä, — ei edes kiimaa paritellessa… oi, hyvä isä, tuohon kannatti antautua… Ja hän oikasi itsensä hyvinvoipana ja loioten silkkipeitteen alla, matrassit ritisivät ja huojuivat hänen liikahdellessa ja niitten orvokkilemu huumasi hänet…
Äkkiä hän kuuli kompuroivia askeleita kepeitten tipsuttavien ohella… Ne olivat jonkun miehen ja Miladan, joka oli oppaana. Mies kömpi oven takana, — nauroi ja ovi aukeni — kylmä ilma tunkeutui sisään… Se aika, jolloin tulokas haki taskustaan pikkulantteja, tuntui Katariinasta ijankaikkisuudelta… Tulokas virnahti ja nipisti Miladaa poskeen. — Sinä, pikku veijarinaama! — Sitten hän etsi jotain huoneesta. Pehmeä käsi veti hänet luokseen…
Keskellä yötä hiipi Janka unesta turvonnein ja ärein silmin portaita alas etsimään lasta. Lopuksi hän löysi pienokaisen, joka nukkui portaitten oven nurkassa, vilusta sinisenä…
— Tule, sanoi hän ja nosti lapsen seisomaan.
— Älä, älä, — sopersi Milada pelästyneenä — tänään ei uskalla mennä äidin luo, — rakas täti — äidillä on… Janka huokasi syvään. Hän otti laihan nukkuvan lapsiraukan syliinsä, painoi sen kouristuksen tapaisella hellyydellä rintaansa vastaan ja kuiskasi:
— Jumala suokoon kaikki rikoksemme sinua vastaan anteeksi, lapsi parka. —
* * * * *
Seuraavina päivinä ei Katariina enää viisastellut. Laulaen ja pakinoiden kuljeskeli hän tuossa pienessä huoneustossa, kuori suuria punasia omenia, auttoi Jankaakin taloushommissa ja kertoili merkillisiä yksityisseikkoja viimeisestä rakkausjutustaan. Hän kaivoi esiin liina- ja pitovaatteita ja puki itseään kovin hienoksi vuoteensa ääressä varovaisin juostavin sormin sekä sanoi: — Tänään pitää mennä oikein päiväkävelylle niinkuin muutkin hyvin puetut säädylliset naiset. Ensin käsketään: keittäjätär, laittakaa jotain hyvää päivälliseksi — sitten mennään kaduilla kuljeskelemaan ostoksilla… Sitten tullaan kotiin ja popotetaan oikein koso-o-olta. Oho, on tuokin viisasta, ett'ei mitään muuta koko Jumalan pitkään päivään, kuin tuhnaa sängyssä. — Hän oikoi käsivarsiaan. — Minun pitää tänään tehdä jotain, Jan — jotain hyödyllistä, ett'ei voi sulan touhun takia mitään päässään hautoa. — Ja kun sitten lepää, muistaa vaan onneaan ja ryhtyy taas hommaamaan. Minun pitäisi olla opettajatar. Jos kaikki vaan olisi käynyt muorini tahdon mukaan, niin kuka ties! Tämä ropotti aina: — Jos tuo ihminen olisi osannut pysyä järkevänä, Herra Jumala!… Mutta hänen kävi huonosti, — jatkoi Katariina pureskellen omenan sisustaa ja sylkäisten siemeniä suustaan. Hän rupesi hitaasti pukeutumaan. Koetti ensin erästä valkoista, pitsitettyä iltapukua. Viskasi sen nurkkaan ja pukeutui vakavaan mustaan kävelypukuun, joka mainiosti sopi hänen kauniille solakalle vartalolleen.
— Oh, Jan, jos saisi istua ikkunan ääressä, jonka uutimet ovat koristetut silkkilangalla ja kultahelmillä. Se sopisi minulle. Jukukliut, minä menen ostamaan jotain sellaista. Tiedätkö, kuinka komeaa olen nähnyt luostarissa! — Totta vie, minä jätän koko tämän liikkeen ja rupean elättämään itseäni jumalisuudellani. — Hän nauroi ja suoristi selkänsä.
— Synnillistä puhetta, — mutisi Janka ja perkasi sallaattilehtiä.