— Oh, kuinka ihanaa nyt on, jatkoi Katariina — saada öisin heitellä itseään vuoteessaan pelkäämättä, että kolhasee johonkin miesriiviöön! — Tuntea ihmisen, joka kaikissa sopii. Sellaiselta ihmiseltä ei voi ottaa rahaa vastaan, vaikka ne olisivat paljaita kultakolikolta. — —
Janka ei vastannut.
Hänen keltaisenharmaissa, käpertyneissä kasvoissaan oli tänään vihan ja surun ilme. Hän liikutti hiljaa huuliaan, niinkuin hän olisi rukoillut. Levottomana Katariina katseli häntä. — Mitä nyt taas oli? Kaikkikin oli hyvässä kunnossa. Rahaa heillä oli. Hän ei voinut sietää tätä vonkumista; se turmeli hänen paraankin ilon tunnelmansa, kun Janka kipristi naamaansa.
— Haluatko omenan? — hän sanoi, — syöden poistuvat surulliset ajatukset. Se sopii sinulle. — Katariinan valkoiset hampaat ritisivät.
— Keitä meille tänään jotain hyvää. Tahdon koko päivän olla iloinen, kunnes hän tulee yöksi, Janka. — Mikä sinun nyt taas on? — Noh, mikä? — Häh!
Katariina siristi silmiään, ylähuuli kaartui korkeammalle, paljastaen korallipunaisen ikenen. Otsaan ilmestyi lieviä juovia.
— Oletko todellakin vihoissasi? — Mitä? Tuleeko sinulta sana suusta vai eikö, mörökölli?
Omituinen, hermostunut ärtyisyys ilmeni näissä sanoissa. — Pitääkö sinun aina turmella iloni, kultaseni?
— Minulla on sen verran vielä ihmistä sielussani, ett'en jaksa tätä kauemmin katsella, — vikisi Janka kärtyisänä. — — Mitä? Katariina puisti ruumistaan, täyteliäs, herttainen ylähuuli kiristyi. Poskipäät ulkonivat kulmikkaina leukojen pusertuessa vastakkain.
— Sinä, äiti, lapsen oma äiti, jonka pitää vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä, sinä vaan naurat, kun mies kutsuu sitä synninrangaistukseksi ja pikku riiviöksi, — pientä lasta hän kutsuu niin ja sinä naurat sille vaan. Alhaalla lapsen täytyy odottaa miehiä sanoakseen: äidillä on jo joku. Se on — Janka heilutti ruokakauhaa — se on vastoin Jumalan käskyjä, — se on paholaisen palvelusta, se on samaa kuin lapsen murha.