Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin Janka tunsi sydämensä tykytyksen kurkussaan.

Toinen alkoi vihdoin puhua hitaasti, veltosti harhailevin katsein, jotka lehyttelivät kuin väsyneet lepakot hikisillä ikkunaruuduilla.

— Paras olisi, että lapsi kuolisi!…

— Anna se ennemmin jollekin pois, anna se kasvatiksi, — vaikeroi
Janka.

— En ikinä. — En anna Teidän papittaa sitä. — Te tunnette Katariinan huonosti… Noh! Mistä se sinulle taas päähän pälkähti? Oletko jälleen saanut kirjeen rouva tädiltäsi? Minusta tuntuu, että täällä haisee kirkolta… Ennen lapseni kuolkoon rapakkoon, ennenkuin tuo nainen sitä sormillaan kajoo. Mitä uutisia olet saanut häneltä? — Suu puhtaaksi! Mitä sinä vehkeilet? — Katariina puristi Jankan kättä. — Te olette kaikki samaa ketunsukua, — hän sylkäsi. — Janka katsahti hänen vihaisiin silmiinsä.

— Mikä sinun on? — En petä sinua, minun elämäni on jo kokonaan mennyttä, — olen sinun vallassasi. Jos olisin tahtonut palata kotiini, — olisi minulla ollut siihen aina tilaisuutta… ja elinijäkseni…

— Kadutko, ett'et ole kotonasi — ivasi Katariina raivoissaan. Olisihan sinun siellä hyvä olla enon luona, joka on jalomielinen kuin prinssi konsanaan. — Lähde kotiin ja rupea tätisi — karjapiiaksi…

Janka katsahti häneen kerran… puhaltaen tulta helliin, sen loimu valasi heikosti hänen kasvojaan.

— Älä välitä minusta, — minusta ei ole enää taikaa, — sanoi hän kieltäytyvästi, — mutta pidä huolta lapsestasi. Sen sielu joutuu ijankaikkiseen ja ajalliseen kadotukseen, jos se jää tänne. Se on jo turmeltunut, Katariina, ja me katselemme sitä kädet ristissä. — Se on kuin näkisit linnun tuossa kuolevan janoon, etkä antaisi sille tippaa vettä. Se kuolee, jos ei tänään, niin huomenna ja sinä vaan naurat tuolle viattomalle luontokappaleelle, — kun se vikisee ja siipiään räpyttää epätoivossaan… Sinä rupeat kai huutamaan — huuda, miten lystäät — mutta minä puhun sittenkin totta… Ja hirveä on synti, se kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen… Katariina, kuule kerran minuakin. Pue lapsesi! Vie se luostariin! — Lupaa se Pyhälle Anna-äidille, — pelasta pienokaisesi… Pane se ainakin luostarikouluun, siellä se oppii työtä tekemään ja Jumalaa pelkäämään, tahi sitten se voi sinne ehkä jäädä elinijäkseen…

— Niin totta kuin että Jumala taivaassa on, en petä sinua. Siellä kotona ne eivät ole saaneet tietää hiiskahdustakaan siitä — … mutta minun omatunto raukkani ei saa enää rauhaa. Minä kävin tänään rippi-isäni luona…