Hän polvistui lattialle ja nyyhkytti kasvot kätkettyinä käsiinsä.
Katariina ei voinut enää sääliä ihmisiä, vaikkapa nuo olisivat kuinka kärsineet ja joutuneet turmioon… Mutta Jankan laita oli toisin. — Hänen tähtensä täytyi Katariinan hillitä huulille pyrkiviä raakoja, julmia sanojaan.
He olivat kuitenkin kasvaneet yhdessä — käyneet samaan aikaan luostarikoulua, tuo rikas rusthollarin tytär ja hän, — työmiehen tytär… Polttavina painuivat hänen silmälautansa alas peittäen mielenliikutuksesta luonnottomasti kiiltävät silmät. Rikkirevitty sydän paisui yli äyräittensä entisyyttä muistellen… Herpautuneena hän vaipui Jankan viereen lattialle. Tulvehtien valui kyyneleitä hänen kalpeille, surun kovertamille poskilleen. Kyyneleet tippuivat Jankan käsille, joka turhaan koetti itseään rauhoittaa.
— Janka, kultaseni, — ole kiltti. — Naura, rakkaani… Katso minuun — katso nyt! Tiedäthän, ett'ei Katariinalla ole muuta ystävää maailmassa kuin sinut. Kaikki loiste ei voi korvata sinun hyvää sydäntäsi. Minä teen kaiken, minkä sinä tahdot. Milada saa mennä luostarikouluun. Niin, niin, laupeiden sisarien luo! — Ehkä se jää sinne ja rukoilee siellä sielujemme pelastukseksi. — Ei — ei, ainoastaan minun sieluni puolesta täytyy rukoilla. — Sinähän olet viaton kuin lapsi — se sinä olet.
Ja Katariina kiikutti hyväillen Jankan päätä rinnoillaan, ja tuon ylpeän sielun tenho voitti taas kaiken, se tuuditti uneen toisen surut ja mielipahat. Katariina lupasi luopua tuosta Raffelista, olla näkemättä häntä kadulla, jos vaan Janka sen vaatii.
— Tiedätkö kultti, — kuiskasi hän — tänä yönä me emme laske ketään mieshenkilöä sisään, me nukumme yhdessä kuin luostarissa, jossa sinä seisoit kylmällä lattialla hampaat kalisten suussa, koska pelkäsit kummitusta, joka olikin kirjeenkannatin… muistatko. Ja hän tuuppasi Jankaa kylkeen ja katsoi niin kauan häntä kasvoihin suurin, harmain silmin, että Jankan sydän suli ja hän rupesi lörpöttelemään. Ja kun Milada tuli pihalta pyytääkseen päivällistä, oli se puoleksi keittämättä ja jäähtynyt kylmällä hellillä. Siitä nousi yleinen ilo, sitten juoksi Milada puotiin ja toi päivälliseksi makkaraa ja kurkkuja, suklaata ja viiniä sekä paljon omenia, rusinoita ja itselleen pastilleja. Kun he olivat syöneet, kaiveli Janka laatikoistaan esiin sinisen silkkinauhan ja rupesi ensi kerran palmikoimaan tuota takkuista, paksua lapsentukkaa.
— Herra Jess, laitatko minulle hienon kampauksen, kysyi Milada uteliaana.
— Me menemme luostarikouluun. Siellä on paljon kilttejä lapsia, joilla on palmikoitu tukka ja jotka oppivat rukoilemaan.
— Minä en tahdo rukoilla.
— Miks'et!? Siellä saat nähdä koreita kuvia ja ommella hienoilla langoilla kauniille kankaalle.