— Pääseekö kissu ja tipu mukaan?
— Mihin? — Ei, lapsi kulta, ei eläimiä viedä kouluun.
Janka katseli tyytyväisenä niitä kahta paksua lettiä, jotka kiertyivät tummana kehyksenä lapsellisten kasvojen ympäri…
— Sinusta voisi itsestäsikin tulla hurskas sisar! Jos sinä olet kiltti ja rukoilet ahkerasti, saat elämän ikäsi asua ihanassa luostarissa.
Milada pudisti kovin päättäväisesti päätään. — En tahdo. — Minä tahdon olla aina Punatalossa.
Katariina vilkutti naurusuin Jankalle silmiään. — Siinä on teidän pyhiinvaelluksenne, — sanoi hän haukotellen ja pani pitkäkseen vuoteelleen — minä tahdon hetken nukkua.
* * * * *
Luostarikoulussa kuunteli maallikkosisar kärsivällisenä Jankan juttua, pudisti lopussa epäröivänä päätään, ei katsellut juuri rohkaisevasti pientä kurjaa olentoa, joka pikkuvanhoilla katseilla tarkasti ympäristöään, hieroen vähän välistä nenäänsä. — Sisar arveli, että tätä asiaa ei voinut päättää kysymättä neuvoa johtajattarelta, mutta koska johtajattarella on monta puhuteltavaa tänään, ei uskaltanut häntä vaivata. Muuten hän ei luullut olevan paljon toivoa asian onnistumisesta. — Vieras voisi odottaa. — Jankan katsellessa epätoivoisan rukoilevana, heltyi sisaren mieli ja hän lisäsi ystävällisemmin — he auttaisivat kyllä mielellään kaikkia tarvitsevia, mutta koulussa on jo liikaoppilaita, jotka ovat kunnollisten vanhempien lapsia. Sillä tiedonannolla sisar hävisi…
Herkeämättä ja hermostuneena hypisteli Janka Miladaa mutisten. — Ystävällisiä ne eivät juuri ole — paljon juhlallisempia vielä kuin papit kirkossa… Katsos, Milada — Janka osoitti puutarhaa, jossa sinisiin esiliinoihin puettuja lapsia tungeskeli uteliaina ikkunalle tirkistämään. — Rukoile, kultti, rukoile! — Saat myöhemmin leikkiä noitten lasten kanssa…
— En tahdo, minä tahdon tulla kotiin sinun kanssasi, — vastasi Milada varmasti vaan ei töykeästi.