— Tiedättekö te jotain?
— Fannilla on jo koko viikon ollut ajos kainalokuopassa, — selitti muuan äreästi. — Ja kun herra Menzel potkasi, niin se kai puhkesi.
— Vai niin! — Gustin siniset silmät leimusivat. — Ottakaa kiinni! sanoi hän lyhyesti Miladalle. — Minä luen lääketiedettä, — lisäsi hän, ottaen pyörtyneen rinnoilleen Miladan kantaessa jaloista. Joszi jäi saliin. Hän näpäytti kovasti sormiaan kuin sotamarssia soittaessaan.
— Mitä tämä on! — Mitä hän sanoi? Olenko kauniilla kengilläni tehnyt pahaa? sanoi Menzel nauraen tyhmänä katsellen kenkiään.
Kun Menzel katsahti ylös, seisoi Joszi ihan hänen edessään käsivarret ristissä. Hän oli pari minuuttia sitten aprikoinut, antaisiko hän aika korvapuustin tahi skottlantilaisen nyrkki-iskun tuolle junkkarille, joka silmänräpäyksessä olisi maannut katuojassa. Se olisi ollut ansaittu rangaistus siitä, minkä tuo renttu oli aikaan saanut.
— Mutta onhan hän lapsi ja juovuksissa, mietti Joszi halveksien. Hän rypisti vaan kulmakarvojaan, niin että ne muodostivat suoran viivan, ja kiusasi poikaa katseellaan kuin käärme siipirikkolintua.
— Vai — niin, — hän sanoi kovin omituisen ystävällisellä äänellä, — teillä on ihanat kengät, kiiltonahkakengät. — Syntyi vaitiolo. — Menzel vilkutti tyhmänä silmiään…
— Sontasaappaita ne ovat, — rähähti Joszi — likaisia tallukoita, — vanhat rajat, jotka pitäisi heittää tunkiolle, — ja raskaasti hengittäen astui hän pari kertaa jättiläiskiskoisilla vuorisaappaillaan toisen hienosti puetulle jalalle, jotta tämä vinkuen kaatui taaksepäin.
— Jos herralla on jotain lisättävää, niin nimeni on Joszi Wallner, istun joka päivä ylioppilastalolla kello 12-2 viidennen ikkunan ääressä oikealle. —
Joszi oli jo hävinnyt ovesta, kun pikku Menzel istui lattialla avuttomalla vihalla aukaisten ryvettyneitä kenkiään, jotka kiusasivat ja puristivat hirveästi turvonneita jalkoja.