Silläaikaa Gusti ajatteli harmistuneena itsekseen: Joszi ja Seidner nauravat katketakseen minun uutta hyväntekeväisyysyritystäni.
Gust oli jo kerran ottanut pienen palelevan pojan kotiinsa, jonka oli tavannut koditonna kadulla. Seuraavana aamuna poika oli kadonnut, vieden Gustin kellon ja lompakon.
Gust vihasi kaikenlaisten entisten tyhmyyksiensä uudistumisia ja kaikkea, joka teki hänen rakkaan minänsä naurettavaksi toisten silmissä. Siksi sanoi hän Miladalle sangen kuivasti:
— Näyttäkää tämä omalle lääkärillenne! Tauti on mennyt liikaa pitkälle, se vaatii tarkkaa hoitoa. —
Milada sanoi: Te ette tule siis enää takaisin taloon? Miladan sanoissa piilevä hillitty pyyntö sai Gustin heltymään.
— Minä en tahdo sekaantua Lambergin tehtäviin, sano Gust vältellen.
— Lamberg ei sitä sure. Täällä on niin paljon autettavaa. — Ehkä, — tulette toki kerran vielä tänne.
Hattu kädessä meni Gust käytävästä kadulle. Päätään pudistaen ja sisällään miettien ja hautoen äskeistä tapahtumaa, joka hänelle ei usein sattunut, kulki hän tietään tavanmukaisesti kahvilansa ovelle, viivähtäen, sillä hän ei sinne olisi mielellään sisään tahtonut astua. Häntä inhoitti toverit, etenkin Joszi, joka nyt utelisi häneltä kaikkia, viskaten hänen ylitsensä komppasanoja niputtain. Totta totisesti hän ei olisi nyt sillä vastaanottopäällä. — Ei hän tätä asiaa niin tunteelliseltakaan kannalta ottanut, mutta ei hän sietänyt, että sitä pilkattiinkaan! —
Gust painoi kätensä syvälle päällystakkinsa taskuihin. — Hm, — voisihan hänkin kylmäverisesti pistellä, jos ne alkaisivat. Mutta senkin ne ymmärtäisivät väärin tulkitsemattomalla tavallaan ja urkkisivat hänen tekojansa. — Tahi kertoisiko hän yksinkertaisesti niin, kuin asia oli tapahtunut. — Kaikkea muuta saattoi kertoa, mutta tunnustaa tuo juttu, miten tyttö oli itsensä peittänyt, miten Milada oli katsahtanut häneen ja miten hän, Gust, oli siitä punastunut, se on mahdotonta. Se oli yksinkertaisesti tyhmästi tehty! Eikä hän voinut kellenkään myöntää, ei edes Joszille, joka oli hänen paras ystävänsä ja jota hän kovasti kunnioitti, että tämä juttu oli kovasti painunut hänen mieleensä. Mutta hän tapasikin ystävänsä väittelemässä erästä viisaustieteellistä kysymystä. — Joszi istui katsellen julman tyytyväisenä sojottavia sääriään tervehtien Gustia sivumennen, vaikka tämä istahti kovin vakavan näköisenä.
Helpotuksen huokauksella ajatteli Gust: hän ei olekkaan lörpötellyt asiasta, siis hänkin ottaa asian inhimillisen vakavalta kannalta. Tämä lisäsi Gustin pelottavaa kiintymystä asiaan.