— Piru vieköön, poika. Älä kohtele minua kuin tyttö, jolla on sisätauti! Mutta esityksesi ei ole hassu. Juokaamme asian muistoksi, virkistäkäämme velttoja suoliamme roomalaisella nesteellä! Minä kaipaan kaipaamista. Toista se sana, Gust! Sillä on syvä merkitys!

Joszi seisahtui Gustin kotipihalla levittäen käsivartensa.

— Oi, Olly Polly! Sinua kaipaamme tänä yönä, jotta voisimme viettää iltamme kunnon kreikkalaisella tavalla. Sinä olet puotimamselli, jolla ovat kaikkein siroimmat lanteet ja jaloimmat rinnat… Minun pakanallinen kauneusaistini juhlisi, jos sinä ilmestyisit tuon pilarin taa… Joszi tuijotti Brennerin talon pihan synkeyteen, — ja huutaisit jäljittelemättömällä pikkuvanhalla äänelläsi: Älkää puhuko vedestä. Minun on nälkä, että näköä haittaa. — —

Gust hymyili. Hän oli oudon haaveksivassa mielentilassa ja ystävän juhlallisenhassut purkaukset antoivat hänen syvemmin tuntea haaveittensa ihanuutta. Joskus järki osoitti hänelle selvästi: porttoja, — ammattikiemailua — likkapaikka-rahanhimoa. Mutta samassa kuohui hänen nuoresta sydämmestään kuuma verivirta, joka pyyhkäsi vastenmielisen varottajan pois mielestä.

Ensi kerroksessa seisahtui Joszi. — Tässä puhuen, millainen on suhteesi Brenner vanhempaan? Gust kohautti olkapäitään. Noustessaan portaita sanoi hän: Ukko urkkii tekojani — kuten aina, — vastaa tuskin tervehdykseeni, mutta on sangen kohtelias, kun pyydän rahaa. Ikävystyttävä on! — Kaikki on niinkuin ennenkin. —

* * * * *

Seuraavana päivänä Gust Brenner soitti jälleen Punatalon kelloa. Älkää toki luulko, että — —! Hänen kasvoissaan oli velvollisuuden tunteen, hillitsemisen ja päättäväisyyden ilme. Kun hän varhain aamulla oli arvostellut omaa itseään, hymyili hän vähän iltaselle haaveilulleen kuitenkin tuntien jonkinlaista mielihyvää. Hän tunsi itsessään erityistä lämmön ylenpalttiutta. Yö oli ollut pitkä ja kuuma. Hän näki Joszin, joka kuorsaten makasi sohvalla vaatteet yllä ja huolimattoman näköisenä, kaulaliina oli noussut niskaan saakka, kaulus oli hiestä ja viinistä pehmennyt ja ryvettynyt.

— Hm, — hän on toki — huolimatta suurista ansioistaan hieman liian paljon luhvariluonnetta, tuo rakas Joszi, — hiukan déraciné (kannaton). —

Gust käytti usein ranskalaisia sananparsia. Se oli jäännös siltä ajalta, jolloin hänen ja hänen äitinsä välinen kieli oli ollut ranska, mielenosotukseksi poroporvarilliselle isälle… Joszia ei saanut lausumaan sanaakaan. Hän ryöhäsi vaan kääntyen seinään päin.

— Hm, — yö on ollut kummallinen. Olin juonut vähän liikaa viiniä, — hyvä Jumala, — pitää kunnolleen levätä sen jälkeen ja järjestää asioitaan.