Se kunnioitus, joka hänelle suotiin, karkoitti Gustin mielen ärtyisyyden. — Miten voitte, — kysyi hän ystävällisesti.
— En niin hyvin kuin te.
Gust nauroi: — Mitä te minusta tiedätte? — Siis! — Hän nosti käsivarren. — Kaikkialla puhkee paahkoja, — mutta ne eivät ole enää niin pahoja. — Ne me tukahutamme jo alussa. — Hänellä ei ole enää kuumetta, — kuulkaa, herra professori.
— Se on siksi, ettei hän ole saanut syödä muuta kuin maitoa, — väitti
Milada.
Gust aukasi siteen, puristi mädän haavasta, pesi sen ja sitoi sen uudelleen… Hän teki sen jotensakin varmasti ja niin nopeaan, että Fanni ei ehtinyt huutaa eikä vikistä.
— Te ymmärrätte paljon, neiti Milada, sanoi Gust huvitettuna, — minä olen pian liikaa.
— Ette suinkaan, — huudahti Milada lämpöisesti, katsahtaen Gustiin, jonka katse liukui epävarmana hänen ohitsensa.
— Särkee, alkoi Fanni puhua, sillä hänestä tuntui kuin molemmat eivät olisi huomanneet häntä kyllin, — miten pitää nukkua? — Tuota — ja tuota — joka paikkaa pakottaa… Ja syhyy niin kovin.
— Sitten pitää teidän ripottaa siihen paikkaan lääkejauhoja, — sanoi Gust lohduttaen. Hänen jöröytensä hälveni, kun hän oli ruvennut osaamaan näytellä osaansa lääkärinä, pienet paahkat voitelette salisyylilaastarilla. Tiedättekö, miten se käy?
— Rikotaan vähän pintaa… sanoi Milada.