— En.
— Onko teidän pakko, — Gust yski, — tarkoitan, täytyykö teidän täyttää tämän talon tehtäviä, — tarkoitan sellaisia. —
— Ei enää.
Äkillinen raivo valtasi Gustin. — Se on häpeällistä, — mutisi hän itsekseen, —… Ei, ei, ei, se on tuhatvertaa häpeällistä! — Vaistomaisesti paeten etsi hän oven.
— Tuletteko huomenna, kysyi Milada liikahtamatta paikaltaan.
Gustin siniset silmät tummenivat, hän hypisteli hermostuneena englantilaiseen malliin leikattuja viiksiään.
— Olenhan alkanut tämän hulluuden, pitää kai se lopettaa, sanoi hän karkeasti.
Miladan kasvot jännittyivät mielenkiinnosta. Noin hän ei saanut poistua. Ei saanut. Hänen piti katsoa Miladaa silmiin viimeisen kerran, ennenkuin katosi ainiaaksi.
— Saako Fanni nousta vuoteeltaan, — kysyi Milada äkkiä tietämättä, mitä kysyisi.
Hän saavutti maalinsa. Gust kääntyi katsoen Miladaan pistävästi.