Hän nojasi päänsä käsiinsä… Niin paljon hän jaksoi itseään hillitä, ett'ei näyttänyt epätoivoaan toisille.
— Onko minun laitani siis niin toivoton, — kysyi hän sormiensa lomista.
— Josko! Lamberg sanoi ett'ei hän ole nähnyt useinkaan noin toivotonta taudinlaatua. Aivan kuin joku olisi varta vasten hänet yltäänsä saastuttanut. —
— Sitten täytyy minun ihan pian kuolla, — sanoi Fanni äkkiä pudottaen kädet kasvoiltaan. Jäytyneet laihat lapsen kasvot, silmät kauhusta mustina, tulivat käsien välistä näkyviin.
Miller tuli levottomaksi. — Kuolla, — sanoi hän lopulta. — Eihän heti kuole, — tyhmää lorua. — — Eihän Dubbekaan kuollut. Hän on "toimessa" Ungernilla ja ansaitsee jälleen. — Minä vaan en saanut penniäkään, — lopetti Miller myrkyllisenä puheensa.
Mutta kun Fanni ei äännähtänyt, rupesi Milleriä peloittamaan. Hän kohautti olkapäitään ja meni ulos. Oven takana hän kuunteli hetken, — vaan hän ei kuullut sinnekään äännähdystä. — Huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus.
— Ei voi aina toisia säästää ja maksaa kaikki omalla selkänahallaan, — sanoi Miller. — Puhuu muka kuolemasta ja hyppelee silkkipuvuissa viikon perästä ympäri taloa. —
Kun Milada palasi sairaalasta, ilmoitti Miller ensi työkseen, että Fanninkin täytyy ajaa talosta. — Zimmermann oli antanut viittauksia, että jos Miller lähettäisi pois henkilöitä, niin hän ottaisi niistä pari kolme. — Fanni saisi olla yhtenä, Putzi sopiessa toisena. —
Miladan kysyttyä, tiesikö Fanni tämän vastasi Miller:
— Totta kai, Lamberg sanoi sen heti. —