Milada meni Fannin huoneen oven taa, mutta se oli lukossa. Toiset kertoivat, että Fanni sanoi jokaiselle, joka yritti häntä puhutella:
— Minä kuolen, — minun täytyy kuolla, — Fannin elämä on kuitti. —
— Nyt hän rukoilee, — selitti Bine katsoen avaimenreiästä.
— Jumalan kiitos, ett'en minä antanut mokoman riiviön itseäni puoskaroida, — sanoi Arrigazzi töykeästi. Lopuksi hän olisi pomiloinut minuunkin jotain saastaa —.
— Kuka puhuu tuollaisia hullutuksia? — kyseli Milada.
— Minä annan sinulle hullutuksistasi, tuon paskakintun tähden, — kuule sinä vaan!… huusi Arrigazzi raivoissaan kädet lanteilla… Ja minä sanon sinulle, sinun räkäinen ylioppilaskloppisi on juuri nuo taudit taloon tuonutkin.
Mitä tämä soimaus oli? Kuka levitti nuo myrkylliset epäilykset?… Milada aikoi kysellä lähemmin asiaa Arrigazzilta, joka koreassa alushameessaan oli livistänyt tyhmänä ja suurisuisena, mutta hän hillitsi itsensä.
— Siis Gust auttavine, yrittelevine käsineen oli viskattu lokaan, oli valettu juorujen samealla likavedellä, kuin kaikki muukin tässä elämässä. Tämä oli tullut niin äkkiarvaamatta, ett'ei Miladalla ollut aikaa järjestää ajatuksiansa, — hillitä sitä kiihoitusta, jonka se hänessä aikaan sai.
— Parasta oli olla kuulematta.
Hän kääntyi mennäkseen konttorihuoneeseen. Silloin juoksi Gisi hänen luokseen, tuo vaalea, herttainen Gisi, joka oli Miladan rakkain ystävä. Gisi kuiskasi: