— Milada, minä pelkään kovin! — Miksi hän teki tuon?! — —
Miladan sisintä vihlasi tuska, — Gisi, uskotko sinäkin — voitko sinäkin puhua tuollaista?
— Oi, voi, Mila, täytyy uskoa… Kun äitini oli sairaalassa Krakaussa, ruiskuttivat lääkärit häneen jotain, ja hänelle nousi punasia pilkkuja ruumiiseen ihan kuin Putzille… Se on totta.
Milada tyrmistyi. — Menkää hiiteen, oletteko kaikki hullut… Lääkärikö, Gustiko toisi taudinsiemeniä taloon. — Tahtoisin tietää, kuka tuonkin häijyyden on keksinyt? —
— Noh, tiedätkö, — hänhän on vaan puoleksi vasta lääkäri, hänen täytyy vielä harjoitella, ja hän ajattelee, että katunaisten kanssa voi kokeilla. —
— Sitä hän ei ajattele. Minä tunnen hänet. Hän on kovin hyvä! Hän tahtoo vaan auttaa.
— Niin, kai hän aikoi perästäpäin auttaa, mutta ensin hän kokeili, — väitti itsepäisenä Gisi.
Aivan kalpeana pois suunniltaan istui Milada kirjoituspöytänsä ääreen… Tämä oli siis hänen työnsä palkka! — Sen hän sai vastaanottaa siksi, että hän oli tunkeutunut näihin kurjuuden pesiin ottaakseen osaa niitten asujainten elämän taisteluun. — Ja näin he kohtelivat häntä… Nuo naikkoset!… Nuo ajattelemattomat, tyhmät olennot!… Kuin pöllöt ne kykkivät kasassa huutaen, kun saivat nähdä auringon valon. — Gust oli antanut Putzille ruiskeen, siksi että tällä oli hurjat emätuskat. — — Nyt he sanoivat Gustin aikoneen tappaa Putzin! — — Hänhän voisi tälle ihan nauraa… Ei suinkaan hän pane painoa tällaisten ihmisten sanoihin! — — Siksi hän oli liian vahva, liian varma, liian ylevä…
Milada katseli eteensä, hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt Gustin iloiset silmät, jotka hohtivat lämpöä, rauhaa ja tyynnytystä niiden katsojaan.
— Emmekö yritä tehdä sen, mikä on välttämätöntä, — — emmekö?