— Me! — Äkkiä Miladan unelmat sekaantuivat… Missä, missä hänen ajatuksensa harhailivat! — Mikä viehätti häntä, mikä johti hänet haaveksimaan Gustista?
— Mitä hänessä tapahtui?… Gusthan oli vieras mies, vieras, tuhat kerroin vieras. — Hän ei aavista, mitä Milada halajaa, miten itserakkaana ja röyhkeänä sinä uskallat tulkita hänen hyvyytensä perussyyn. Hän voisi jäädä pois eikä ikinä enää palata. — Onko siis kaikkien ihmisolennon pyrkimysten päämaali itsekäs eläimellinen pyyte?… Oliko Horner oikeassa, kun hän vastasi tähän kysymykseen ehdottomasti myöntäen. Miladan ajatukset pusertuivat aivoissa, tulivat luonnottomiksi. Hänen sielussaan heräsi vastenmielisyys, vihainen halveksumisen tunne sitä vaistoa vastaan, jota hän ei uskaltanut myöntää oikeaksi, mutta joiden valtaan hänen kaikin voimin täytyi kuitenkin antautua. Me molemmat… Kasvavalla kiihtymisellä hän huomasi, että tuo käsite oli hänet täysin vallannut. Hän havaitsi, että hän kaikissa yrityksissään ja toimissaan, pyrkien kaukausimpiin päämaaleihin kuvitteli Gustin miehenä rinnallaan. Voimattomana hänen oli pakko antautua unelmiinsa.
— Meidän täytyy tehdä jotain Fanchonin hyväksi, — sanoi Milada mielikuvituksessaan Gustille. — Fanchon on pieni, sairas tyttölapsi, jonka perhossielun kauhu ja murhe on jäytänyt. —
— Tiedättekö, Gust, me emme saa antaa häntä mamma Zimmermannin käsiin, jotta Miller saisi 75 prosenttia, eikö totta, emme voi sitä myöntää? — Ja Milada kertoi haaveissaan Gustille Fannin elämäntarinan, tuon kurjalistolapsen, joka ensi kerran eläissään sai lihaa syödäkseen, silloin kun antautui rakennuksella vasta kolmentoista vuotiaana rapparille…
— Me söimme kaksi Frankfurtimakkaraa kastikkeen kanssa, — selitti
Fanni äidilleen.
Äiti kuunteli nyyhkien innostunutta kertomusta siitä, miten hyvältä tuo hieno ruoka oli maistunut, jonka hänen esikoisensa hänelle kertoi.
— Niin, niin, sellaista minäkin kerran sain syödäkseni nuorena ollessani, — lisäsi äiti kateellisena.
Ulko-oven kello kilahti. — Milada katsoi kelloaan. Oli Gustin tunti! — Hän oli siis talon edustalla… Nopeasti riensi Milada ulos, aukasi talonoven vetäen hänet melkein tervehtimättä konttorihuoneeseen… Milada huomasi nyt vasta, että hän ei ollut riisunut päällystakkiaan ja hattuaan, ollen puettu niinkuin oli sairaalasta saapunut kotiin.
— Aatelkaa herra tohtori! — sanoi Milada ilman selitystä. — Putzilla on lavantauti, on ollut pakko viedä hänet sairaalaan.
— Siis kuten epäilin, — vastasi Gusti päätään nyökyttäen.