— Fannin, — sanoi hän kiihtyen ensi sanalla — pitää päästä sairaalaan, mutta ei tuon naisen luo tuolla kujalla! —
— Kenen kustannuksella, — saanko luvan kysyä, pisti Miller. — Se maksaa rahaa, käsitättekö! Minä — en mitenkään — pidä häntä talossani.
Miller vilkutti silmiään kuin vihainen kissa, joka miettii, pitääkö hänen heti hyökätä vihollisensa kimppuun tahi juonitella hetken.
— Tyttö voi sairaalasta palata vanhempiensa luo. Onhan hänellä kai jonkinlaisia sukulaisiakin. Eihän tuollaista lasta saata heittää kadulle. —
— Hänellä ei ole minkäänlaista kotia, — huomautti Milada.
Miller lisäsi: — Hän on minulle suuren joukon velkaa, — minä en saata menettää rahojani, — koska tyttö vielä kelpaa käytettäväksi. — Eikö niin, neiti Milada? — Mutta jos herra tohtorilla on erityiset aikeet hänen suhteensa, niin…
Gust pyhkäsi kädellään ohimoonsa niinkuin oli nähnyt professorinsakin tekevän hyvin vaarallisissa tautitapauksissa.
— Nulikka, — olisi Joszi sanonut. Mutta Gustia miellytti se asema, mihin hän oli täten joutunut… Nyt piti vaan säilyttää se. Lujana iski hän Milleriin, jonka saamattomuuden ja horjuvaisuuden hän oli heti äkännyt.
— Kyllä kai joku vapauttaa Fannin hänen velastaan. —
Milada katsahti Gustiin suurin, lämpöisin silmin. Tämän katseen elvyttämänä kääntyi Gust Miladaan. Vaieten tahtoi hän tälle vakuuttaa: — Olkaa levollinen, minä teen sen. —