— Ei hänen kanssaan voi helpolla puhua järkeä, — sanoi Milada kohteliaasti.
— Noh, miten nyt käy. Milada, saammeko Fannin tästä pesästä pois, vai emmekö? —
Ensi kerran Gust mainitsi Miladan nimeltä… Tuon syvästisulkeutuneen naisen silmiin nousi kyyneleitä.
— Eikö Fannilla ole jokin kaukainen täti maalla? — jatkoi Gust, — vuoden maalla olo, metsäilma, maito, hiljaisuus, pelastaisi hänet — ainakin muutamiksi vuosiksi. —
— Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, — sanoi Milada hiljaa kuin uupunut.
— Herra Jumala, ei seitsemäätoista! Sellaisia alaikäisiä varten ei ole siis mitään suojaa… Ne työnnetään kadulle! Hyi helvettiä! —
Joszi oli väärässä, — Gust ei ollut nulikkamainen, ei häntä saattanut tähän ikävystyneen "siveyshuvitteluhalu." Mieluummin hänen aivoissaan kangasti se suunnaton rikos, jonka teki se yhteiskunta, johon hän itse kuului ja joka vyörytti äärettömän edesvastuun väsyneille, kurjuuden raatelemille lasten hartioille.
Milada astui varmana Gustin eteen.
— Herra Brenner, tässä ei ole kysymys rahasta, minä voin sen summan kokoon saada, — en ole ihan köyhä, — tässä tarvitaan henkilö, joka voi raivata tien, auttaa meitä… Mihin minä vaan käännyn, minä julkisen haureuslaitoksen taloudenhoitajatar, ajetaan minut pois. — Meillä on toiset sairaala-osastot, toiset lääkärit, toiset poliisit kuin muilla ja tulomme, — muuta emme uskalla pyytää. Jos tahdon jotain aikaansaada, pelastaa Fannin vaikka pariksi vuodeksi, tarvitsen saada hänet laitokseen, nauttimaan hyväntekeväisyydestä ja lain turvasta, — jota ainoastaan teidän maailmanne saa nauttia! —
Gust katsahti Miladaan. — Mikä ihmeellinen olento te olette!…
Kohtalotar… sanoitte kerran… kuului Gustin hillitsemätön ääni…
Miksi täytyy teidän elää tällaisessa maailmassa?! — Selittäkää se
minulle! —