Gust tarttui Miladan käsivarteen. — Värähdys kävi läpi Miladan ruumiin. — Hän jäykistyi jääden seisomaan.
— Ettekö voi harrastaa muuta, Milada, kuin tätä sysisynkkää kurjuutta, — kysyi Gust uudelleen karkeasti.
Ensi kerran eläissään vavahti Milada miehen kosketuksesta. — Outo, tuntematon tunne valtasi huumaten hänen aistimuksensa, saattaen hurjasti kuohumaan kaikki voimat, kaikki halut, jotka hän tähän asti oli pitänyt tahtonsa alaisina. Ne hyörivät kuin akanat tuulenpuuskassa. Se hyörinä täytti niin hänen sisäisen olemuksensa, että hän menetti todellisuuden tajunnan. — — Kuja ja Punatalo, Fanni ja hänen omat entiset harrastuksensa häipyivät kauas — kauas…
Gust seisoi siinä pitäen hänen käsivarrestaan kiinni… Elämä oli tyrehtyä Miladan rinnassa…
— Minä olen tuomittu tähän kurjuuteen, — sanoi Milada vaikeasti, tukehtuneella äänellä.
— Noh niin, minä tahdon auttaa teitä, sanoi Gust karkeasti vetäytyen taaksepäin. — Fanni ei saa joutua tuohon taloon. Hänet täytyy pelastaa, — mikäli se on tieteen vallassa… Minun isäni on ottanut osaa keuhkotautiparantolan perustamiseen. — Siellä on vapaapaikkoja… Hankin Fannille vapaapaikan… Oletteko nyt tyytyväinen?
Milada hengitti vapaana… Mutta hänen harmaat katseensa harhailivat arasti ja neuvottomina Gustin ohi Punatalokadulle päin.
— Fanchonin täytyy myös saada itse haluamaan täältä pois… Hän on vähän kummallinen, hiukan pelästyksissään.
— Kyllä kai hän luullakseni luottaa minuun. Minä taivutan hänet.
Hoitakaa te mieluummin Milleriä.
Gust naurahti, mutta hänen naurunsa ei ollut enää poikamaisen huoleton ja heleä. — Ensin pitää tappaa lohikäärme, sitte pelastaa impi sen kynsistä… Pyhä Yrjänä ja miekkani minua auttakoon! — Leikkipuhe ei tuntunut olevan nyt paikallaan, sen hän tunsi itsekin; apein mielin aukasi hän oven laskien Miladan kulkemaan edellään.