Fanni istui patjat tukena sängyssään järjestäen kultakutrejaan, jotka paksuina ja lavealti peittivät hänen otsaansa ja ohimoitaan… Hänen silmälautansa olivat itkusta hieman turvonneet ja punertavat, mutta huulilla oli taas mielikuvitusten synnyttämä, kepeä hymy, joka niillä aina ilmeni, kun Fanni oli iloisessa mielentilassa…
Kun Fanni näki Miladan ja Gustin astuvan ovesta sisään, pudotti hän käsivartensa alas. Hänen kasvoilleen ilmeni arasteleva, vakava ilme.
— Noh, Fanni, miten voitte, sanoi Gust nostaen tuolin vuoteen ääreen…
— Meidän tohtorimme, — sanoi Fanni hieman ärtyneenä, — ei ollut kovin tyytyväinen minuun.
— Katsokaa nyt, — alkoi Gust puhua sillä äänellä, millä hänen opettajansa tavallisesti lausui tärkeimmät sanat sairasvuoteen ääressä. Se merkitsi sitä, että nyt ei löytynyt muuta neuvoa kuin seurata lääkärin määräyksiä, muuten on kaikki hukassa.
— Kuulkaa, Fanni, — tehän tiedätte varmaan, että teidän keuhkonne ovat teille kiusana. —
— Mitä vielä, — keskeytti Fanni kiihkoisena, — Zimmermann sanoi, että minunlaiseni voi elää kahdeksankymmenen vuotiaaksi. —
— Kävikö Zimmermann täällä, — sekaantui Milada puheeseen.
— Kävi kai! Ja hän sanoi…
— Zimmermann on vanha akka, jonka sanoille annamme niitten oman arvon, — sanoi Gust, — mutta olette oikeassa… Jos rupeatte elämään järkevästi, saatte elää iloisena miten kauan vaan. Neiti Milada ja minä hommaamme teille vapauden ja viemme teidät parantolaan hyvien ihmisten luo…