— Minut viette täältä pois, — kysyi Fanni jäykistyneenä nousten istumaan.
— Maalla te paranette pian… Saatte maata tuntikaupalla luonnon helmassa lääkärin hoidon alaisena. —
— Jeesus Kristus, Herra Jumala, oletteko jo panetelleet minua herroille, että olen niin sairas ja kelpaamaton, — huudahti Fanni heittäen peitteen päältään. — Hävetkää, hävetkää, jos olette ilmoittaneet sen Zimmermannille, ett'ei hän huolikkaan enää minusta… Sellainen hulttio te olette.
Fanni pui nyrkkiään purskahtaen itkemään vihasta kuin lapsi.
Gust työnsi Miladan sivuun, kun tämä aikoi puuttua keskusteluun, sanoen ankarasti:
— Älkää olko houkkio, Fanni! Täällä te menette rappiolle. Me tarkoitamme teidän parastanne. Jos mieluummin haluatte ilmoittaa vanhemmillenne, niin tehkää se, — ne voivat ottaa teidät luokseen ja te saatte sinne apua…
— Sitä te ette saa koskaan nähdä, te puoskari, te! Lähetätte minut kotiin!… Minä en tahdo mennä kotiin, enkä mene!… Ymmärrättekö? Ensin olette pahentaneet maineeni, juoruamalla, että olen sairas, ja sitten toimitatte minut pois ihmisten joukosta, ett'en pääse enää koskaan nousemaan. Mutta te ette tunne minua… Minä menen poliisikamariin… Minä olen merkattu kirjoihin, te ette saa viedä minua pois täältä.
Fanni hyppäsi tasajaloin vuoteestaan heittäen yönutun hartioiltaan. — Hänen silmänsä paloivat ilkeinä, vihan kyynelten valuessa laihoille, kalpeille poskille.
Aivan ryhtinsä menettäneenä seisoi Gust keskellä huonetta. Fannin alkaessa herjauksiaan oli hän hypännyt seisoalle, katsellen kuin pois suunniltaan pientä raivotarta, joka syyti haukkumasanoja hänelle.
Milada, joka oli aavistanut, että jotain täänkaltaista tapahtuisi, tarttui Fanchonin käsivarteen sanoen ankarasti: