Värähdys, joka nyt jäykkänä ja kouristaen välähti Binen kasvoissa, liikutti istuvan jäseniä, kuin olisi tämä herännyt lyijyraskaasta unesta.
Tämä värähdys oli hirvittävän tunnepurkauksen enne. Bine heittäytyi pitkälleen lattialle, huusi ja ulvoi, viskaten päätänsä niin hurjasti sinne tänne, että se joka kerta kolahti lattialautoihin.
Silmänräpäyksessä oli huone täyttynyt… Useimmat tytöt olivat puetut — paitaan — seisoen ja puhellen keskenään tuon raivoovan ympärillä… Mikä hänelle on tullut? — Eikö hän käynytkään kotonaan? — Pitääkö hakea lääkäri? — Onko hän ottanut myrkkyä. — Herra Jumala siunatkoon!
Turhaan yritti Milada saada Bineä pystyyn… Toiset auttoivat häntä. — Putzi valoi päättäväisenä kannullisen kylmää vettä hänen päähänsä, sillä aikaa, kun Rampa-Anna räiskytti hullunkurisella tavalla hänen päähänsä hajuvettä. Mutta kouristuksentapaisesti ja rautalujana tarrasi Bine lattiaan. Hän lausui parkuessaan sanoja, joita kukaan ei käsittänyt, hän tappeli villinä avustajiensa kanssa, hän löi Miladan käteen, kun tämä yritti nostaa hänen päänsä lattialta.
— Ei mikään auta, — sanoi Rampa-Anna lopussa laskien hajuvesipullon pois, — koska täällä ei ole miesvoimaa, annetaan kirkua…
Portinvahtirouva saapui ja sanoi: — Neiti Miller soittaa yhtenänsä kysyen, mitä on tapahtunut… Mutta hyi häpeä, neiti Bine, — pidätte tuollaista menoa talossa. Katsokaa ikkunasta! Väkeä on jo kadulla kuulemassa. Pian tulee poliisi… Sitten käy kuin Zimmermannilla jälestäpäin.
Ne sanat tepsivät… Bine makasi liikkumatta… Nyt Milada veti hänet ylös.
— Mikä sinun on? — Mitä on sinulle tapahtunut? Tytöt huusivat sekaisin. — Noh, puhu toki ihminen!
— En tiedä, minä olen minä… Kuin hullu Bine seisoi töllistäen toisiin. — Hänen poskensa olivat kuopassa, silmälaudat olivat turvonneet ja punaset. — Istuin pellolla koko yön, — sanoi hän hiljaa Miladalle.
— Etkö siis käynytkään kotona?