— Kävitkö kotona, Bine?
— Kyllä minä sen tiedän, — nyyhkytti Bine raskaasti ja väsyneenä… kaikki, kaikki muistan… hän katseli hitaasti ympärilleen vihaisena, kunnes hänen katseensa kiintyi Miladaan. Miladan harmaitten silmien hyvyyden loisto poisti hänen surunsa.
— Olen tyyni, — kuiskasi hän Miladalle nyökäyttäen päätänsä. Sitten hän istui uudelleen puukirstulleen, laski käsivartensa polvien poikki ja painoi siihen päänsä eikä liikahtanut enää.
Aivan ymmällään ja avuttomina katselivat toiset tytöt toisiaan.
— Hän on humalassa, väitti Anna.
— Hullu, sanoi Putzi.
Ainoastaan Miladassa heräsi synkkä aavistus.
— Menkää nukkumaan, — komensi hän tyttöjä. Yrittämättä enää Bineä liikuttaa, otti Milada hänen päästään märän hatun ja kääri peitteen hänen palelevan ruumiinsa ympäri. — Sitten hän ajoi muut pois huoneesta.
Tunnin perästä Bine makasi riisuttuna vuoteessaan vetäen hartaasti unta. — Kuin surkastuneet olivat hänen karkeat ennen terveet ja avomieliset kasvonsa. Sormensa hän sojotti kuin kauhusta ja itsesuojeluksesta. Hengitys oli kuin levotonta vetämistä. Näytti kuin hän pakenisi yhä, pakenisi juoksujalkaa.
— Likkarukka, sanoi Gisi, joka seisoi päänaluksen kohdalla Miladan astuessa Binen huoneeseen. — Mitä sinä uskot hänestä? —