— En — oikein — tiedä, sanoi Gisi epäröiden… Sitten hän huokasi ja meni pois.
Päivällisen aikana ilmoittivat neidit, että Michal oli sulkenut ovensa ja että hän kuului elämöivän huoneessaan.
Mutta aivan viivähtelemättä aukasi Bine oven, kun Milada huusi hänelle. Bine oli siivonnut huoneensa, siistinyt vuoteensa, kammannut tukkansa ja pukeutunut… Hän oli jo iltaakin varten somistanut itsensä. Milada huomasi sen jonkinlaisella sisäisellä rauhoitustunteella. Binen kasvot vaan olivat laihat ja vihasta uurteiset, veristyneet silmälaudat eroittuivat räikeinä paksulta puuteroidusta kasvojen pinnasta.
— Noh, sano toki, Bine, mitä viime yönä siis on tapahtunut?
— Viime yönä? — Tulin hulluksi, kun istuin pellolla koko yön.
— Etkö käynytkään kotona?
Bine kääntyi katsoen painolla Miladaan. Nyyhkytys nousi hänen kurkustaan, tukehtuneella äänellä hän sanoi: — Kaikki on loppu. — Sitten hän astui vanhalla, raskaalla tavallaan Miladan luo tarttuen hänen käteensä.
— Sinähän tunsit asian. — Miks'et varoittanut minua: — houkkio, mitä sinä heiltä toivot? Olethan huono nainen, Bine, turmeltunut, — et sovi kunnon miehen vaimoksi. — Olet hylkiö, rappiolla… Miks'et selittänyt? — Miks'et? —
— Kuka on tuon kaiken sinulle sanonut?
— Kuka? — Kaikki. — Kaikki. — Sen sanoi pastori, isä, äiti, Bozenka myös ja — Bine nyyhki — Cyrill. — Kun puhut rehellisesti Milada, — eikö tuo ole totta, — eikö totta Milada? — Bine ei malttanut odottaa vastausta, vaan jatkoi: — Vai niin, kaikki on mennyt, kaikki… rahat, mökki, lehmä, — sulhanen, kaikki… Mutta että ne kehtasivat niin hävyttömästi minua kohdella, ajaa minut kuin mustalaisen äitini talosta! Ja papin he usuttivat kintereilleni virsikirja kourassa, hyi, hyi!