Jokin kouristui hänessä, kun Bine sanoi: Tyhmä, nuori tyttö olin, kun läksin kaupunkiin. Äiti antoi minulle tämän osoitteen, poliisit laskivat komppasanoja, noh, pidin tätä kaikkea hyvänä…
— Jospa joku olisi minua neuvonut. Älä tee, likkarukka, tuota. Pysy erilläsi moisista laitoksista! — Raskas työ on sinulle edullisempi ala, — olisi ollut hyvä työ tuo neuvominen, — Bine kohautti olkapäitään. — Kukaan ei minua suojellut… Molemmat tytöt vaikenivat. — Sähkökello kilahti. — Molemmat kuuntelivat. Alhaalta huudettiin: — Neiti Bine, tulkaa! — Kuului askeleita. Jostain konemaisesta pakontunteesta aukasi Bine oven ja astui ulos… Milada seurasi häntä… Hän näki Binen täyteliään, raskaan naisvartalon hitaasti kulkevan miestä kohden, kurottaen hänelle kätensä — vastaten tervehdykseen ja puhuvan… Nyt kulki pari Miladan ohi… Bine katseli eteensä… Mies puristi häntä käsivarrellaan lähelle ruumistaan nauraen irstaasti, kunnes he hälvenivät Binen oven taa.
* * * * *
Kesä alkoi myrskyisenä ja sateisena. Myrskysäällä kulki Milada Luisen sairaalaan. Hän oli saanut kirjeen Fannilta, jossa tämä ilmoitti, että hän nyt pääsi sairaalasta ja mieluimmin menisi mereen kuin Zimmermannille takaisin, joka oli vienyt hänen kaikki vaatteensa, jotta hänen olisi ollut pakko palata… Milada tunsi porttola-emäntien tavat, hän oli ottanut mukaansa alusvaatteita ja puvun voidakseen pelastaa tyttöraiskan pahimmasta pulasta.
Miladan rinnalla kulki "pikku Rosina", solakka vaalea tyttö suloisine kasvonpiirteineen, jonka St. Pöltenin leski oli juuri tuonut mukanaan taloon… Rosina kantoi suurta lipasta, vasemmalla kädellä hän suurella vaivalla piti kiinni suuresta, pehmeästä hatustaan, tuulen vihurien puskiessa.
— Hyvä, että otin lyhyet hameet, huomautti Rosina katsahtaen vesilätäkköihin.
Ollen säädyllisestä perheestä oli muuan upseeri vietellyt hänet viisitoista vuotiaana… Kun tästä oli pahoja seurauksia, ja vanhemmat ajoivat hänet raa'asti pois kotoaan, vei upseeri hänet St. Pölteniin erään lesken luo; leskellä oli paha onni, sikiön karkoittaminen epäonnistui. Syntyi jättiläishäväistysjuttu, upseeri lähetettiin rangaistuspataljoonaan ja vanhempien talon ovi sulkeutui tytölle ikipäiviksi. Kun tyttö oli vähäsen paikattu sairaalassa, otti leski hänet hoteisiinsa. Luulotellen hankkivansa tytölle paikan pääkaupunkiin, johdatti leski hänet monen mutkan kautta Millerin saliin, — ensiksi lainaksi, koska hänen täytyi näön vuoksi aina ilmestyä taas St. Pölteniin. —
Seuraten selittämätöntä vaistoa oli Milada ottanut tytön mukaansa sairaalaan. Hän oli jo tottumuksen pakosta niin tylsistynyt, että hän ei jaksanut enää sääliä eikä tuntea omantunnon vaivoja, mutta hän kuvitteli, että oli hyvä, jos tyttö saisi ajoissa nähdä, miten hänen nykyinen mukava elämänsä epäilemättä päättyisi. Se olisi kuin sanaton varoitus, joka järkyttäisi tuon ihanissa haaveissa uneksivan lapsen mielen. Matkalla Rosinchen lörpötti herkeämättä; hän kertoi tanssikoulutunneistaan, ystävistään ja ensi tanssipuvustaan, jonka hän oli saanut koulun päättäjäisjuhlaan; hän kertoi lasikaapista, mihin äiti sulki aina leikkikalut ja jossa oli nukke, joka osasi kävellä.
— Mutta äiti oli niin hassu. Eikö olisi ollut parempi leikkiä sillä, kuin pitää se kaapissa. Kaikki piti olla lukon takana ja me saimme itkeä. — Harvoin Rosina puhui kohtalonsa surunäytelmästä eikä koskaan kysymättä. — Upseeria hän kutsui "nuoreksi herraksi", vastakohtana siihen aatelismieheen, joka oli häntä sitten käyttänyt ja jota hän kutsui "vanhaksi herraksi."
Milada oli utelias tietämään, minkä vaikutuksen Punatalon toimet ja tehtävät tekivät tuon kuudentoista vuotiaan tytön mieleen. Mutta se ei ollut monisäikeinen se vaikutus: Gisi oli kaunein, hän osasi niin herttaisesti kohdella herroja, Putzi hääräsi kuin höpsö, ja Milleriä hän pelkäsi. — Hän olisi mieluimmin tahtonut olla vaan yhden, — tahi korkeintaan kahden herran käytettävänä… ja vapautua leskestä, joka aina vaati rahaa. Siinä oli kaikki.