— Mutta, kysyi Milada, mitä isä ja äiti siitä arvelevat.
Rosina kaiversi suunsa. — Äiti olisi saanut olla toisenlainen. Aina hän oli ankara. Nuken oli hän kyllä antanut, — mutta kun joku tahtoi sillä leikkiä, niin se sai selkäänsä. Sellaista typeryyttä. Eivätkö nuket ole leikkimistä varten!… Ja siten jatkui lörpötys aina sairaalaan asti.
Fanni tuli heitä vastaan puettuna harmaaseen sairaalakaappuun. Hän oli kovin kalpea ja laihtunut, mutta "terve kuin pukki" omien väitteittänsä mukaan.
Fanni oli iloisella päällä, oikein ylenpalttinen, aivan toisellainen, kuin mitä Milada olisi saattanut hänen kirjeestään päättää. Hän kuittasi Miladan tuomat vaatteet kiittämisellä, mutta näytti molemmille, Miladalle ja Rosinalle, salaperäisesti hymyillen tummanruskean samettipuvun joutsenhöyhenkoristeilla. Puku oli hieman kulunut ja kauhtunut, mutta Fanni sanoi ylpeänä sen olevan omansa. Sitten hän haukkui hoitajatarta, Zimmermannia, joka oli varastanut hänet putipuhtaaksi, mutta nyt hän ei muistanut sitä enää, sillä hän saavuttaisi onnen, — oh, minkälaisen onnen!… On oikein pitkä juttu, — sillä Olympia, Goldscheiderin ensi taloudenhoitajatar, oli myös sairaalassa, ja hän oli lahjoittanut Fannille tämän puvun ja esittänyt hänelle "tilaisuuden" liike-yritykseen… vapaassa luonnossa…
— Olympia?!
— Niin, mutta hän on kovin kurjassa kunnossa. Tuolla toisella puolella hän makaa. Näetkö tuolla, — jossa vaan aina kaksi makaa yhdessä… Tiesitkö sinä, että hänellä oli samanlainen tauti kuin minulla?…
Fanni tiesi sen. Me menemme puistoravintola-isännän palvelukseen. Siellä on ulkoravintolassa joka ilta soittoa. Olympia soittaa harppua ja minä laulan. Me saamme valkoiset puvut ja unkarilaiset vyötärenauhat… Ravintolaa sanotaan pusstamajaksi [pussta = aro]. — Eikö ole komeaa?
— Onko Olympia sairas? Fanni kipristi naamaansa.
— On, hän ei elä enää kauan, on lääkäri sanonut. — Joka kerran on tuossa osastossa, ei parane. — Siksi hän on antanut minulle ruskean pukunsa. Hän ei aio enää kiinni ottaa.
Milada hankki luvan saada käydä Olympiaa katsomassa ja hoitajatar vei hänet tuonne toiselle puolelle. Siinä kaunis Olympia makasi vuoteellaan kuin aave tuhkanharmaine, lutoine kasvonpiirteineen, vapisevine käsineen ja peloittavan soinnuttomine, heikkoine äänineen. Kului vähän aikaa ennenkuin sairas tunsi nuo oudot, tummavarjoiset kasvot, jotka kumartuivat hänen ylitsensä. Sairas pyöritti silmiään yrittäen kiinnittää katseensa häneen… Ah, Olympia tuli kaukaa, kaukaa!