— Noh, Oly, miten sinun on?
— Tuossa, tuossa, sairas tarttui kaulaansa, — olen hengittänyt liian paljon kosteaa yö-ilmaa, liian kosteaa.
— Sinä paranet taas, kuiskasi Milada masentuneena.
Olympian ennen niin sirot "otsakiharat" riippuivat nyt harmaina ja kosteina, hiestä tahmeina suoraan poskilla.
— Ääneni on poissa, — kähisi Olympia, — nyt — aion… hän teki vaikeasti harpunsoittajan liikkeen.
— Ja Fannin pitää laulaa sinun säestämänäsi, — jaksaako tuo niinkuin sinä? — Milada kumartui alas.
— Hän sanoi, — ei — paljo — — mutta hiukkasen, — mutta — mutta,
— Olympia kohautti olkapäitään tarttuen vaikenevaan kurkkuunsa. — —
Sitten hän pyysi taulun, joka oli vuoteen vieressä ja kirjoitti sille:
Fanni on kovin, kovin sairas. — Lääkäri sanoi, — ett'ei hän kestä
mitään.
— Sanoin sen isännälle, kähisi Olympia vaikeasti.
— Onko hän hyvä sinulle?
Olympia laski taulun pois kohauttaen olkapäitään. Sitten hän nyökäytti nopeaan päätään sulkien silmänsä. Milada tarttui hänen käteensä.