— Sairas! — kuiskasi Olympia; — ja vastuksien pohjattomuus kuvastui noissa sanoissa. — Kyynel tihkui silmäluomien alta vierien paidan karkeaan poimuun.
— Ehkä sinä lähdetkin takaisin Pariisiin, siellä on sinun parempi elää, yritti Milada leikillä sanoa.
Olympia pudisti päätään, ja kuitenkin haaveksiva hymy liukui hänen huuliensa yli.
— Tervehdi kaikkia, huoahti hän, — ihanaa oli elämä Punatalossa.
Mitkä kuvasarjat lienevätkään kiitäneet verettömissä aivoissa! Goldscheiderin sali, taloudenhoitajattaren musta silkkipuku, rahalaukku, soittoa… Ehkä kaukaisempia kuvia, — — Pariisi, — naurua ja elämää, — humisevia juhlia, — aurinkoisia ratsastusretkiä metsässä, — ja tanssiaisia, joissa paljastettu, välkkyvä naisliha vallitsi… Ja rakkautta, jota oli ollut sydämen kyllyydeksi!
— Ihanaa oli elämä ollut! — Liha oli juhlahumussa maksanut osuutensa kohtalolle… Joka kouristus oli mennyt ohi… nyt vallitsi rauha!
— Suu kiinni, keskeytti karkeasti hoitajatar, — entäs, — kun hänen täytyy, — tohtori on käskenyt…
Milada kumartui pikaisesti suudellen sairaan otsaa ja painoi vaanivan hoitajattaren käteen kultarahan.
— Meidän täytyy olla ankarat, meidän täytyy heistä vastata, puolusteleikse hoitajatar kiireesti.
Toisella puolella oli Fanni täydessä touhussa kuvaten niitä ihanuuksia, jotka häntä odottivat. Pää-osan kuvauksessa näytteli se valkoisenvihreä nauha, jonka hänen piti saada pukuunsa ja kokardi, joka pistettiin tukkaan ja ne unkarilaiset aatelismiehet, jotka tulisivat ravintolaan…