Hurjasti pyörivin silmin istui Bine huoneensa lattialla.
— Mene sänkyyn, kiljui Milada, sulkien oven käytävän puolelta.
Vasta myöhäisenä aamuna rauhoittui sali. Kun Milada astui huoneeseensa, saavutti hänet Gisi yöpuvussa. — Kuule, Milada, Seidner oli myös eilen salissa… Siitä pitkästä ei ole mihinkään, ei huoli enää tytöistä… Ei kestään, sanoi Seidner… Mutta tohtori, Gust-kulta lähetti meille kaikille tervehdyksensä. Sinun pitää mennä hänen luokseen! — Oletko iloinen, kysyi Gisi uteliaana katsoen Miladaa…
— Voi sinua, hupakkoa, mitä se minua koskisi, sanoi Milada liikkumatta ja hiljaa.
— Minä luulin aivan vissisti, vastasi Gisi puoliääneen ja kuin loukattuna.
Mutta heti hän heltyi taas ja sanoi: Katsoppas! — Käsissään hän piti suuren suurta omenaa, joka oli kullankeltainen, granaattipunaisine suonineen. — Tämän antoi Seidner minulle. — Hän on oikea viisaustieteilijä… Mutta se pitkä ylioppilas ei kelpaa mihinkään. — Hänen nimensä on Joszi. Mutta sitä — katso sitä voisin rakastaa. Jos hän vaan — — Äkkiä Gisi pudisti päätään ja kiertäen molemmat käsivartensa Miladan kaulaan, suuteli hän häntä hurjasti suulle.
— Sinulle omena kuuluu, kuiskasi hän haikeasti ja hävisi…
Milada painoi sileän, viileän hedelmän lämpöisiä poskiaan vastaan. Vaikka tuo lähetti oli outo, niin olihan tuo ilosanoma toki tänään saapunut.
Kaksi päivää tämän jälkeen, jolloin päivällinen oli jo aikoja sitten syöty, astui Michal Miladan huoneeseen. —
Koska Milada kirjoitti, istui Bine kotvasen pää alaspainuneena liikkumattomana.