— Onko sinulla jokin asia, kysyi Milada katsahtaen vilahdukselta häneen.
— On, — sanoi Bine syyllisenä, — olisi minulla jokin tärkeä asia.
— Mikä siis?
Bine katsahti ylös, hänen katseensa harhailivat levottomina. — Oletko suuttunut, kysyi hän epävarmalla äänellä toistaen kiihkeästi ja syyttäen. — Oletko sinäkin suuttunut?
Milada pudisti vitkaan päätänsä. En ole suuttunut, vaan minä säälin sinua… Miten sinä saatoit tuon tehdä?
Bine teki kieltävän liikkeen. — Tiedän kaikki… Minä en siis saa jäädä tänne… Lähden tietysti pois!
— Onko sinulla rahaa?
— Ei, enkä tarvitsekaan… Vaihda minut johonkin toiseen paikkaan, kauas, kauas toiseen kaupunkiin… Täällä olen kaikkien naurettavana ja oman itseni pilkkana… Jos jään tänne, tiedän, että tuossa, tuossa olen istunut ajatellen kaikkea ja iloiten… Silloin viha nousee minuun… Minun täytyy riidellä ja tapella… Kun olen poissa, on kaikki hyvä… Ei kukaan tunne minun juttuani… Ei kukaan tuuppaa minua sanoen: tyhmä naikkonen olet!…
— Mutta…
— Katso, olen saanut jo vastauksen kirjeeseeni. Bine veti kirjeen esille aukaisten sen… Se on saksaksi, sanoi hän Miladalle, joka epäröiden katseli sitä.