— Hyvä Jumala, — Spizzariko on hommannut sinulle paikan, — miten sinä sellaiseen suostuit… Mutta sisimmässään hän tuumi: tuo on taas sama varovainen, itsetietoinen, tarmokas olento… Hän ei vitkastele, ei anna sysätä itseään mihin vaan… Etsii oman tiensä… oman tiensä! Vahinko, että se rajoittui tällaiseen ahtaaseen alaan!
— Yhdentekeväähän se on, vastasi Bine tyynesti Miladan empiessä.
Tuo vaatimaton lause, joka ilmaisi täydellistä alistumista ja toivottomuutta, koski Miladaan. Hän sanoi lämpimästi sivellen työn kovettamilla käsillään Binen sileitä, paksuja käsiä… Bine, sinä olet tehnyt monta tuhmuutta… Mutta ole tällä kertaa — viisaampi! Älä mene noin ajattelemattomasti Punatalosta!… Täältä meno merkitsee alemmaksi vajoamista.
Michal tuijotti eteensä… Kaikki tekevät pilkkaa onnettomuudestani. Hän teki poistavan liikkeen Miladaa kohden… Tiedän… se oli oma syyni… Mutta jokin pakkautuu kurkkuun — lopetti Bine matalalla äänellä, — minun täytyy rääkkyä kuin hullu eläin.
— Sinä et saa juopotella.
— Minä olen aina juovuksissa,… sanoi Bine hiljaa itsekseen veren lentäessä hänen kasvoihinsa… Hän häpesi.
Milada käänsi päänsä pois.
— Miten paljon eikö ollut vieläkin inhimillisyyttä tuossa naisessa!…
Miten paljon eikö ammattihaureudella olisi vielä hänessä hävittämistä!
Ja kuin ennustaja näki Milada lankeemuksen seuraavan lankeemusta, kuilu kuilulta, — jonka pimeyteen Binen minän täytyi pelastuksetta hukkua.
— Auta! Auta! Ääni huusi hänen sisästään.