Tässä eivät auttaneet Hornerin saivartelut eivätkä hänen kaulaa katkovat ajatushyppynsä. Hänen omat toiveensa — olivat sairaat, harhailivat ilman päämaalia… Milada hengitti syvään. — Etäisyydestä kaikui Gustin rauhoittava ääni: Fanni saa vapaapaikan keuhkotautiparantolassa… Tänne hän ei saa enää palata. Hänet tahdomme pelastaa.
Nämät muutamat sanat olivat voimakkaammat kuin kaikki tunnehoureet, jotka kohosivat kuin värikkäät kuplat suosta… Siten apu lähestyi, koruttomana, näkymättömänä, mutta soveltuen todellisuuteen ja tehden liiton elämän kanssa. Hän jaksoi tuon tehdä… Gust — tuo vapaa mies! — Kaikki muut olivat orjia hänen rinnallaan.
Hetken kuluttua sanoi Milada tyynesti: Minä antaisin sinulle neuvon Bine, mene palvelemaan!… Sinä olet vahvarakenteinen, et pelkää tehdä työtä… Anna kirjasi poliisilaitokseen takaisin, minä tulen kanssasi paikanvälitystoimistoon.
— En voi enää tehdä työtä, vastasi Bine lyhyesti ja uhmaten.
— Miten et voi? Olethan tehnyt vuosikausia raskasta työtä kotonasi.
— Kotonani? Silloin olin iloinen, työ oli leikkiä. Nyt minun täytyy juoda, nauraa, huutaa, nyt minun täytyy unohtaa paljon suruja, jotka pakottavat päässäni. Yöt päivät ne rasittavat minua… Sellaiset ihmiset jaksavat tehdä työtä, joiden ei tarvitse mitään mielessään hautoa… Enkä — en tiedä mistä syystä, — mutta minä en jaksa enää tehdä työtä. Olen aina väsynyt.
Taasen hän tuijotti välinpitämättömänä kiinnittämättä katsettaan mihinkään varmaan paikkaan, tämä teki hänen kasvonsa melkein eläimellisen tylsiksi. Ja Milada tiesi, että Bine puhui totta. — Sekö oli juuri tämän elämän hävittävä voima? Kuin ohuilla silkkilangoilla kietoivat sen joutilaat pitkät tunnit, tahdon, tarmon, ne lamauttivat elämän voimat, pirstoen kaikki vaistot veltostuneissa jäsenissä. Se, että nämät naiset pelkäsivät ihmisiä, ja lyyhistyivät valottomiin kolkkiin, ei johtunut sielullisista, — vaan suorastaan ruumiillisista syistä, sillä nuo öisten hurjastelujen kuluttamat naisruumiit, jotka päivät viruivat puolihorroksissa, eivät jaksaneet enää elpyä, eivät parata, eivätkä alkaa uudelleen ponnistaa.
Nyt yhteiskunta vaatii, että noitten olentojen pitää jaksaa iloita, yrittää, kohota, toimia ja toivoa… Vaatikaa, — että tulehtunut, pahaksi paahkaksi turvonnut sormi taipuisi sirona ja notkeana, että se jaksaisi johonkin tarttua ja pitää siitä kiinni. — Menkää, menkää, hornaan vaatimuksinenne!
— Nämä naiset eivät ole itse tahtoneet rappeutua, se rappeutuminen on iskenyt heihin kuin tauti murtaen ne.
— Syy heidän turmioonsa on se maaperä, jossa heidän olemuksensa juuret ovat, josta heidän olisi pitänyt saada imeä voimaa ja eloa, mutta jolta teidän ihmisten ylpeys, viha, teidän kuvaamattoman julma siveysoppinne on täydelleen riistänyt lämmön, siunauksen ja elämisen mahdollisuudet.