Siksi Milada sanoi puristaen lujilla työn uurtamilla kourillaan Binen kättä, joka oli pöydällä:
— Ehkä on parasta, Bine, että itse valitset tulevaisuutesi. Ehkä muualla harkitset kohtaloasi tyynemmin. — Minä menen itse Spizzarin luo… Mutta yhden seikan painan mieleesi… jäänetkö tänne tahi poistunetko, älä menetä itseäsi!
— Niinkauan kuin et itse joudu epätoivoon, ei elämä mahda sinulle mitään. Se on varma tosi.
Spizzarin toimisto oli kaikkein mutkikkaimmassa juutalaiskorttelikunnassa, kapea, tuskin päänkorkeudelle kohouva ovi johti tulijan mustaan, savuttuneeseen, matalaan, mutta sangen laajaan huonepahaseen, joka samalla oli kyökki ja makuuhuone. Keskellä kirstuja, koreja ja nyyttejä, joissa oli pito- ja liinavaatteita, istui kuivettunut kuin keltaisessa usvassa uiva Margot, jonka vasemmanpuolinen väärä lonkka ihan hävisi suureen, ruskeanahkaiseen eukkotuoliin ja joka innokkaana syventyi suureen palkollisluetteloonsa, heti kun ovi vaan narahti. Sen ohessa hänen pelokkaat, veristyneet silmälautansa vilkkuivat sisäänastuvaa kohden, ja hän laski kuuluvan helpotuksen huokauksen tuntien Miladan — Miladan kysyttyä jotain, viittasi Margot vaieten selkänsä taa ja Milada astui tapeettioven kautta pihalle. Sieltä johtivat kapeat, mutkeltavat rappuset liikkeen kaikkein pyhimpään, vanhemman sisaren toimistoon, jonka liikekyltti oli sangen viaton ilmoittaen hänen harjoittavan "kaunistustarpeitten ja terveysesineiden" kauppaa.
Milada kolkutti ovelle; kun rouva Spizzari oli katsonut "luukun" läpi ottaakseen tarkasti ja sangen monipuolisesti selvän, millaiselle asialle vieras tuli, ripusti hän mustan esiliinansa naulaan ja aukasi.
Hän oli joltisen leveälonkkainen nainen kaksoisleukoineen. Hänellä oli väritön, joskus vaaleaksi värjättynä ollut tukka, joka sileäksi kammattuna oli mustien ja valkoisten haivenien raidottama. Hänen toinen silmänsä oli petomaisen teräväkatseinen, toinen oli sammunut ja sokea, painuneena raskaan silmälaudan alta syvälle kuoppaan. Tämä rouva oli erilaisimmissa piireissä tunnettu ja pelätty tyttökauppias, sikiönkarkoittaja ja salaperäisten tapahtumien avustaja madame Nelly Spizzari — oikeastaan Spitzer, — entinen tanssijatar, kuin hän aina itse ylpeänä esiintoi ja viiniasioitsija Jochele Spitzerin laillinen aviovaimo, — joka oli elämällään saattanut tämän aviokumppaninsa hulluinhuoneeseen.
Rouva Spizzari istui tavallisesti toimistossaan kunnioitusta herättävän sanomalehtien ja painotuotteitten peittämän kirjoituspöydän ääressä, mieskorkuisten hyllykaappien keskellä, joita oli huoneen kaikilla seinillä ja joiden edessä oli vihreät uutimet. Kaapeissa oli suuria ja pieniä postipaketteja, valmiiksi sidottuja ja suljettuja tukkuja, malleja, laatikoita, joissa oli itämaalaisia harvinaisuuksia tehtyinä vahasta tahi kummista, salaisia apukeinoja ja muita kaluja. Lisäksi siellä oli kirjoja ja valokuvia, joiden näkyvä osa oli viaton puutarhakuva. Kaikkea tätä oli mitä parhain ja täydellisimmin lajiteltu varasto, — kuvaamaton esineitten ja pikkulippaitten kokoelma, joita myytiin asiantuntijoille korkeasta hinnasta. Mutta hyvin kunnioitettavan "kolikkojoukkonsa" ei Spizzari ollut koonnut tämän liikkeen yhtä vähän kuin sisarensa Margotin hoitaman paikanvälitystoimiston avulla, vaan ainoastaan sikiönkarkoittamisella ja hommaamalla tyttöjä julkisiin porttoloihin, — mutta hänen liikkeensä oli ankaran "tunnollinen" niinkuin hän itse kehui: Ei lihankiloakaan viedä minun kaupastani "noille." — Sanalla nuot hän käsitti kaikki ulkopuolella Itävaltaa olevat parituslaitokset.
Rouva Spizzari oli noissa kolminaisissa liikeyrityksissään kehittynyt ylen säännölliseksi. Hän ei sietänyt, että asia, jonka käsittely kuului toiseen huoneeseen, ratkaistiin toisessa.
Siksi hän nyökäytti nytkin heti Miladalle ystävällisesti päätään vetäen eräältä kohdalta vihreän uutimen syrjään, josta ilmestyi ruskeaksi kiilloitettu sangen taitavasti kaappiin tehty salaovi. Se huone, mihin hän vei Miladan, oli aivan pimeä. Spizzari väänsi nappulaa, silloin tuli näkyviin pieni, paljas huone, joka oli eteisen tapainen. Sen kaluston muodostivat meriruokotuolit ja pitkä pöytä, jolla oli kaikenlaisia kuppeja, erilaisine sikarineen ja paperosseineen. Konjakkipullo kuuden lasin ympäröimänä ja jotensakin kulunut korttipakka, joka kai oli joutunut sinne tilapäisesti, täydensivät huoneen sisustuksen. Huone näytti olevan ilman ikkunaa.
Yhdessä nurkassa oli suuri, laatikonmuotoinen, leveä musta laukku, jonka sulki englantilainen lukko. Rouva Spizzari teki suosiollisen liikkeen. — Hyvä, että te tulitte, eikö teidän emäntänne — Spizzari lausui viime sanan kovin halveksivasti vitkastellen. — Pikku asioista se kääntää perseennsä ihmiselle.