— Ne me suoritamme, se on itsestään selvää.
— Pitääkö minun mankua ne teidän neidiltänne…
— Minä maksan ne, kun tavaran jätätte, omasta lompakostani… Siis kauppa on varma kuin pankissa, lopetti Milada puheensa tarjoten kohoutuen kätensä.
Spizzari piti siitä kiinni.
— Minä pidän teistä. — Teillä on pää kuin partaveitsi. — Minä pidän teistä enemmän kuin koskaan ennen. Teillä on, totta vie, hyvin käytetyt kädet! — Kaiken teette siis vaan emäntänne hyväksi?
— Oh, vastasi Milada kevyesti, — ansaitseehan siinä itsekin.
— Mitä vielä te ansaitsisitte! Jätätte kaiken sille pitkälle vanhalle piialle. —
Spizzari seisoi hetken miettivänä, sitten hän otti rillit nenältään, pisti Fischerin kirjeen syvään rintojensa väliseen kuiluun, sulki huolellisesti mustan asiapaperilaukkunsa ja viittasi Miladalle…
Milada ei uskonut silmiään. Äkkiä salaperäisen koneiston kulettamana hävisi harmaa seinä näyttäen valkoisen kultanupuilla koristetun oven. Myös se aukeni ja Milada näki ihanimman ja komeimman kylpyhuoneen, minkä eläissään oli nähnyt. Hänen ammattinsa oli antanut hänelle tilaisuutta nähdä mitä erilaisimpia hotelleja, yksityishuoneustoja ja yökorttereita, mutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitella näkevänsä hämmästynein silmin tällaista hienostunutta loistoa, missä välkkyi vaaleanpunainen marmori, valkosäteilevä kristalli ja vedensiintävä atlassilkki, jonka yli riippui kukka ja kirsikkamarjaoksia. — Täällä oli satoja valonliekkejä, satoja välähdyksiä… Hyvien hajuvesien pilviä lemusi huumaten… Ja kun vesi valui simpukankuoren muotoiseen vesivannaan, kuului hiljaista salaista soittoa…
— Sus' siunatkoon, sanoi Milada.