Tuossa oli rantakatu. Siinä vyöryivät virran mustat aallot. Köyhälistön lapset latkuttivat siinä jalkojaan. Sotilaita käyskenteli helluineen sen kivisellä käytävällä. Aurinko valoi kaiken kultaloistonsa rantakadun talojen katoille ja niitten ikkunoihin. Milada oli saapunut päämaaliinsa. Epäystävällisinä tuijottivat vanhojen mustuneitten varastohuoneitten ristikkoikkunat häneen. Niitten yläpuolella oli kyltti, joka ilmoitti: "David Brenner, raudan, teräksen, ja metallilangan tukkuliike." Rautalevyjä, tankoja, renkaita, ketjuja ja ristikkoa oli läjittäin kadulla; ihan sisäänkäytävän edessä oli valtaava romuröykkiö, missä oli ruostuneita nauloja, lisuja, taipuneita levyjä, ja teräviä välkkyviä läkkipalasia, kaksi puolikasvuista poikaa polvistui sen ääressä nyppien uutterasti kelpokuntoiset esineet lisujen ja sirujen seasta.
Kotvasen Milada seisoi epäröivänä sen ääressä katsellen poikia. Sitten tulivat vankkurit kolisten rautalevykuormineen porttikäytävän kautta, ajaen hänet syrjään. Ajaja auttoi huutaen ja lyöden hevosta, joka ponnisti kovin vetäessään.
Uteliaitten poikien silmien seuraamana tunkeutui Milada kiiruhtaen porttiholviin. Siitä hän astui neliömuotoiseen hämärään pihaan, joka oli täynnään laatikoita, astioita ja käsirattaita.
— Älkää menkö pitemmälle, neuvoi mies, joka työskenteli siinä, — vanha herra asuu tuolla edessä.
— Entäs nuori herra, tohtori?
— Vai niin, hän asuu tuolla uudella puolella.
Milada palasi aukaisten pikaisesti oven. Kello kilahti.
Päällystetystä konttorihuoneovesta tuli vanha mies, joka oli pitkä ja laiha ja jolla oli pienet, pystysuorat valkoisenvivahtavat viikset.
— Ketä haette?
— Herra Brenneriä.