— Vanhaa vaiko nuorta?
— Tohtoria, selitti Milada rohkeana.
Mies siristi silmiään. — Ei te mitään, sanoi hän, teidän pitäisi tässä tapauksessa tutustua ensin vanhempaan. Herra tohtori, armollisen suosionne esine, asuu kerros ylempänä, seuraava ovi oikeelle. Minulla on kunnia.
Aivan ymmällään astui Milada rautaisia, kiusallisen puhtaita kiertoportaita ylös. Oliko äskeinen vanhus jokin talon palveluskunnasta? Tahi oliko se peräti Gustin isä?… Ei. Hän ei ollut rahtuakaan Gustin näköinen. — Se rauhoitti Miladan. Valkoisella ovella, ainoalla koko talossa, joka näytti kodikkaalta ja miellyttävältä, oli Gustin nimikortti. Nyt vasta selvisi Miladalle tyyntyen kerrallaan tunnelmansa. Hän harkitsi asemansa. Hän kokosi mieleensä ensi sanat, jotka hän aikoi sanoa Gustille. Jäähyväissanatkin hän jo laati edeltäkäsin. Tuskin hän tunsi jonkinlaista uteliaisuuden väristystä soittaessaan ovikelloa. Heleästi se kajahti talossa. Milada kuunteli. Hän soitti toisen kerran. Ei kukaan liikahtanut. Ei kukaan. — — Nyt vasta Miladassa viimeisen tunnin mielenkiinto purkaantui, häntä rupesi vilustuttamaan vieraassa talossa, pelon tunne, kuin kauan pidätetty nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. Halu nähdä Gustin poltti hänen sisimmässään. Se kaihontunne tuntui — vastustamattomalta. Kaikki vastalauseet, joka muu perustelu, joka harkinta puolelta ja toiselta — oli ollut valheellisuutta… Tosi oli vaan se, että Milada halusi nähdä Gustin. Ja nyt Gustin ovi olikin suljettu! Se yksinkertainen tosiasia järkytti Miladan haaveilut, että ylioppilas ei tietysti pysynyt kotosalla tällaisena ihmeenihanana keväisenä edelläpuolenpäivänä. Milada tuijotti lasioven kuolleeseen ruutuun, kuin olisi hän luullut sen itsestään aukenevan ja laskevan hänet sisään. — Hän naputti kovasti tietäen varsin hyvin, että se yritys oli turha.
Ei onnistunut, — ajatteli hän lopussa alistuvana. — En voi toivoa hänestä mitään, — kaikki on loppunut.
Ja kuitenkin äkkinäisen mielijohteen voimasta kirjoitti hän mustalle taululle, joka riippui seinässä oven kohdalla nimensä lisäten:
— Kävin täällä…
Selittämättä tekojaan koetti hän mahdollisimman huomaamatta päästä talosta pois.
* * * * *
Gust Brenner käveli heilutellen itseään hitaasti kotiinsa kohden leutona kevätiltana. — Hän oli ostanut illallisensa matkalla päättäen varmasti viettää iltansa lukemalla huoneessaan. Jopa hän oli vihoissaan hypähtänyt pystyyn, kun Joszi oli epäillen puhunut tuollaisen ohjelman täydellisestä seuraamisesta, Seidnerin kuvaavasti virnistellessä.