— Hulluutta! — ajatteli Gust, niinkuin ei voisi viettää iltaansa muualla kuin tukahduttavassa kahvilailmassa tahi naisten seurassa… Niinkuin ei maailmassa löytyisi muuta huvia… Yleensä kevät teki Seidnerille pahaa, hän juoksi alinomaa kaduilla kuin kiimainen "koiraskissa"… Se oli yksinkertaisesti ilettävää. Ja lopuksi, — niin hän, Gust, eikä tämä ollut hänen huonoin puolensa, — ei voinut ajan pitkään salata "pikkuporvarillisuuttaan", — "hovineuvosperinnöllisyyttään." Joszi saattoi nauraa sille, hyvä, — Joszi oli ilman sukulaissuhteita. Mutta Gustin selän takana oli perhekunniantunto. — Ja saakeli soikoon! Miten ihminen kiertänee ja kuljeskellee, — perheelläkin on jonkinlaisia velvollisuusvaatimuksen oikeuksia.
Joszi oli yksilöllinen luonne, — todella. — Mutta hän oli halju. — Hän ei tahtonut rajoittaa olemustaan. — Kyllä hyvin sanottu. Hän ei keinotellut. Ei missään tapauksessa. — Mutta hän oli "hamppariluonne", niinkuin hän itse sanoi, eikä hän jaksanut enää mitään luoda.
Ja Seidner! — Hyvä Jumala, Gustilla ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja, totisesti ei, mutta Seidner oli sittenkin juutalainen. Seidner oli "hurjanluontoinen kiihkoilija ja samalla hyvin järjestetyn laskujärjestelmän kannattaja." Se oli paras luonteen kuvaus hänestä. Hän oli nousukas, pyrkijätyyppi, yhteiskunnallisella alalla seikkaileva mies. — Hän oli kotoisin Unkarista, eli vaan lahjarahoilla, kirjoitti sanomalehtiin, oli kaikkien merkillisten ilmiöitten sinätuttava ja oli jo saavuttanut maineen suurkaupungissa. — Hän oli niitä, jotka yrittivät tehdä mahdollisimman erilaisia tehtäviä. — Ja hän oli kai kyllin lahjakas toteuttamaan aikeitaan.
Mutta hän, Gust. — Hyvä isä, ilman liioittelua. Hänen jalosukuinen verensä ei sietänyt järjestymättömyyttä, ei millään alalla… Hän halusi rauhaa, selväpiirteisyyttä… ehkä vähän pikkumaista tarkkuuttakin… Hänen äitinsä eno Benno, — äidin sukua tietysti, oli ollut kansan valitsema ministeri, — ja kuitenkin pikkuporvari, kuin hän ylpeänä kirjoitti valokuvaansa…
Saattoi kyllä olkapäitään kohauttaen nauraa noille ihmisille, — hovineuvoksille, hallitusneuvoksille, presidenteille, — hyvä isä, kyllä hänkin tunsi sukulaistensa heikkoudet ja hullutukset, eikä heitä säästänyt… Mutta ne olivat hienoja, selväpiirteisiä ihmisiä, jotka eivät hiuskarvaakaan tahtoneet poiketa viisauden, eli oikeammin järjestyksen tieltä. —
Ja siihen tarvittiin taitoa. — — Noh, kaikkea saattoi ivata, lopulta mitä vaan.
Välttämättömintä oli pysytellä sisimmälle luonteelleen uskollisena. Hän — Gust… Ja siihen tarvittiin kunnioitettavan paljon voimaa, jos vertasi sen siihen intoon, millä häntä vedettiin vastapuolelle. Aivan oikein, mutta tänään hänen piti lukea ahkerasti!
Kulkiessaan porrasaskeleita ylös heilutti hän hyväntuulisena valkonuppista keppiään hyräillen: Gaudeamus igitur. (Iloitkaamme siis)!
Ovensa kohdalla hän seisahtui kuin ammuttu kuula. — — Milada oli käynyt täällä! — Mitä se oli! — Oli ollut tässä. — — Milada — — taloudenhoitajatar!… Ja miksi oikeastaan?
Gust oli kokonaan unohtanut, että hän kirjeessään oli melkein käskenyt Miladan tulla luokseen, että hän viime kerralla, kun Seidner sanoi menevänsä Punataloon, puoleksi leikillä, puoleksi kehaistakseen lähetti terveiset Miladalle, kysyen, "saisiko häntä pian tavata." Tämä kaikki hälveni hämmentyneeseen suuttumukseen, joka hänet valtasi, kun hän kuivalla sienellä pyyhkäsi nimen ja lisäyksen pois.