Gust piti sopimattomana, — shocking (loukkaavana), että Milada noin vaan tuli hänen luokseen. — "Päällehyökkäämiseksi" hän sitä sanoi.
Lopuksi ei se seura soveltunut hänelle. Hän huomasi sen jo silloin ja väisti siksi koko Punataloa. — Ja tuota tapaa tunkeutua hänen luokseen hän ei voinut hyväksyä.
Gust oli syönyt illallisensa, ja kaatoi nyt itselleen lasiin hienoa, keltaista viiniä, sytytti papyrossinsa, aukasi ikkunan yliruudun ja veti kirjoitustuolinsa paikalleen ruvetakseen lukemaan.
— Milada — oli ollut täällä! — Sepä oli oivallista! — Vanhus oli tietysti ollut urkkimassa, kuten aina. — Ja ukko oli tietysti mahdottomasta sulkahatusta ja väärennetyistä hohtokivistä arvannut, mitä Milada oli väkeään. — Kyllä se äijä tällaisia tunsi. — — — Ja ensi tilassa saa taas osakseen katseita, pilkkalauseita, pistosanoja. Koko isällisen huolenpidon koneisto oli siis taas liikkeellä.
— Milada oli siis käynyt täällä. Hän oli ilmoittanut sen omituisella tavalla… Ja hän näkyi jaksavan odottaa jotensakin itsepäisesti… Ei, tuo lausetapa ei sopinut Miladalle… Jotain erikoista oli sittenkin aina tuossa taloudenhoitajattaressa… Hänessä ei löytynyt hivettäkään huoramaisuutta… Sen Joszi heti huomasi. Hänellä olivat sfinxin silmät, jotka uneksivat ihmetöitä… Oh niin, jotain niissä piili, paljonkin ne ilmaisivat.
Gust nojautui taaksepäin, vetäen papyrossin tuoksua sieraimiinsa, yrittäen muistosta muodostaa Miladan kasvot. — Ainoastaan noitten suurten harmaitten silmien katse ilmestyi hänen eteensä. Kuin siltaa pitkin liehuivat muistot sen kautta menneisyyteen. Sanoja heräsi taas hänen sielussaan, jotka Milada oli lausunut. Ne olivat kuin salaiset ensin näkymättömät paperille laaditut kirjaimet, jotka lämmön vaikutuksesta taas tulevat näkyviin.
— Minä kaipaan sitä, joka minut elämään taas yhdistää, paljon on täällä, jota pitäisi parantaa, auttaa. — — Taasen tuon tytön käsittämätön sielu häntä kiihoitti, se ihmelumous, joka häntä ympäröi.
— Oliko tuo väärinkäsitettyä haaveksivaisuutta, — elämään kyllästymistä, — tahi mitä se oli? Jumala ties! Nyt tytössä ilmeni luonnollinen pelastuksen ja vapautuksen kaipuu. Nyt hän tarrasi kiinni Gustiin.
— Tämä oli kirotun sosialidemokraattisen opin tulos, — sadatteli Gust, — se täyttää päät ja panee ne pyörälle. Se johdattaa ihmiset hullun tekoihin. Milada olikin anarkistin, vallankumouksellisen näköinen — ihan — kuin Charlotte Corday! — Ei! — Ihan kuin Louise Michel.
… Ja onnellisena siitä, että oli osunut oikeaan, rupesi Gust haaveksimaan.