Hänen äidillään oli vanha kivipainokuva tuosta kuuluisasta vapauden naistaistelijasta ja jo poikana viehätti ja kutsui häntä ihmeellisesti luokseen tuon naisen syvä, uhkaava, etäisyyteen kohdistunut katse ja hänen ylpeinä kaartuvat huulensa.
— Gust, rakasta vain iloa! — Tämä oli ollut hänen äitinsä usein kuultu kehoitus.
Mutta miten saattoi tukahduttaa sielun hämärät vaistot ja ne mielensä mukaan johtaa, kun ne salaperäisesti ja voimakkaasti aina imeytyivät siihen kiinni, joka oli synkkää, syvää ja salaista?!
Saattoivatko Gustin pikku serkut Franzi, Betty ja Loni häntä tyydyttää? Heissä oli kyllin tyttö-ilakoimista, heidän seurassaan saattoi leikkiä panttileikkejä ja näytellä seuranäytelmiä. Ei Joszi häntä yksin saanut tuohon tympääntymään ja kyllästymään, ei, oma sisin luonne nousi tuota liian vaaleenpunaista ja makeaa vastaan haluten metallia — jaloa metallia. Sillä oli oikea sointu.
Ja nyt tajusi hän tuon yksinkertaisen, kysymättäkin siveellisesti ihan moitteettoman toimintansa Punatalossa. Hän tiesi, että tokkopa kukaan hänen ystävistään olisi voinut tehdä tuon teon niin epäitsekkäästi ilman erityistä tarkoitusta, ilman sivuharrastuksia, niin ilman vähintäkään itsetyydytystä kuin hän. Ei suinkaan Joszikaan. Mitä Joszi teki, sen hän teki oikusta, ihmishalveksumistunteesta… Mutta hän, — Gust, teki sen täysin itsetietoisena, selväjärkisestä…
— Hän tahtoi pelastaa Fannin, saattaa valoa ja elämänhalua vankilaan.
Käsivarret pään alla mukavassa asennossa antoi hän ajatustensa vapaasti lentää illan hämärässä. — Hän irroitti paidankauluksensa sulkien silmänsä. Salaisuus yhä läheni häntä, se kumartui hänen ylitsensä suudellen hänen sinisiä poikasilmiään. — Hän aukasi ne selkoselälleen, ne olivat kuumat ja kiimasta turvonneet.
Tuota tyttöä!… Hänessä oli jotain erityistä — jotain voimakasta, vapaata ja luonnon pursuvaa. — — Sen oli Joszi myös havainnut. — Sellaista naislajia, sanoi hän silloin, pitää kavahtaa. Gust rypisti otsaansa. Tätä laulua oli laulettu hänen varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Tuo vakulaulu oli kuulunut nukuttavana koko hänen elämänsä ajan… Kavahtaa, — kavahtaa, — olla varovainen eikä koskaan uskaltaa tarttua mihinkään. — — Älä satuta itseäsi!… Älä loukkaa itseäsi!… Älä ota mitään sydämellesi! Ole iloinen!
Niinkauan kuin äitimuori eli, suojeli tämä häntä kuin kalleinta kalleuttaan. Hän oli äitinsä ainoa lapsi ja äidin yksinäisen sydämen kaikki tunteet kiintyivät lapseen. Myös poika rakasti äitiään. Todella. — Melkein narrimaisuuteen asti. — Mutta hänen poika-ikänsä ilo hukkui siten. — Hän ei uskaltanut edes kertaakaan mennä yksin kadun yli eikä lähteä toverien kanssa maalle.
Sydän kaihoovana niellen salaisia kyyneleitä istui hän huoneessaan kaakkuja ja suklaatia syöden, kun toiset pojat laittoivat ikkunan alla lumiukkoja, potkivat palloa tahi uittivat veneitä.