— Poju, se on vaarallista, varo itseäsi! — Ja hän pysyi äitinsä hameen helmoissa antaen lellitellä itseään.
Sitten äiti kuoli. Äidin sijaan tuli kolme: isoäiti tuhansine eukkosuruineen, vapisevine, norsunluuvalkoisine käsineen, jotka tehden ristinmerkin hänen rinnalleen ja otsalleen aina kuin loihtivat häntä, täti, hovineuvoksetar, joka ennusti hänelle korkeimmat valtionvirat heiluttaen Benno-enon esimerkkiä kuin vitsaa — ja hän, isä-äijä, — joka aina urkki…
Sen hän tunsi melkein niskassaan. — Mistä se johtui, sitä hän ei voinut selittää. — Hän tiesi varmasti, että äijä tunsi kaikki hänen tekonsa, — pani kaikki muistiin ja kulki hänen kintereillään vaanien.
— Mene mihin tahdot, minä tiedän kaikki kuin itse Jumala! —
Ovella hän kuunteli, aukasi kirjeet. — Hyi helvettiä tuota urkkimisverkkoa, johon hän kiedottiin…
Eikö hän lopulta ollut itse mies? Eikö hän jo saanut tehdä, mitä itse lystäsi? Täti hovineuvoksetar pyörtyisi, jos hän saisi tietää, että tyttö — tuli hänen luokseen käymään — sellaisesta talosta.
— Onni on järjestystä, — oli Benno-eno sanonut. — Se oli ollut Gustin elämän johtavana lankana — tähän asti. Nyt hänen täytyi tuosta irtaantua ainakin sisäisesti.
— Hakkailla, — naida, — iso-äidin ijankaikkisen tutisevan pelon aihe! — Lorua! — Gust tahtoi kerran elää, elää lopulta kuin muut muitten kera. — Hän nolon arastelevine luonteineen tahtoi kerran olla rohkea, — sillä arka hän oli, syvimmässä sisimmässään pelkuri ja nahjus. — Ja siihen olivat naiset syypäät, ne, jotka olivat hänet kasvattaneet.
Hänellä ei ollut ollut vielä sitä uskallusta, että olisi naisia lähestynyt.
— Varo juutalaisnaisia! — Vältä ompelijattaria! — Musiikkiopistolainen on turmeltunein naisilmiö! — Ja niin edespäin oli hänelle saarnattu! Voiko ihminen kehittyä siinä pelottomaksi?