— Minä ajattelin vaan, että te halusitte tavata minut, vastasi Milada hiljaa, ihmetellen oman äänensä pehmeää sointua. Aivan hitaasti hän nosti harmaat usvaiset silmänsä, joissa välkkyi ja värähti ruskeita pilkkuja, ja katsoi Gustiin…
— Miten te olette nuori, miten kaunis, lausuivat riemuiten Miladan silmät…
— Neiti Milada, — Gust läheni häntä. — Selvittäkäämme asema. Minä en pidä epämääräisistä puheista, sen te kai tiedätte. Te, Milada, herätätte minussa mielenkiintoa. Minä — minä — melkein pidän teistä, — minä kunnioitan — kaikesta huolimatta — teitä, — kuin olisitte ylhäinen nainen. Mutta minä vihaan sitä taloa, missä te asutte ja sen asujamia halveksin.
— Minun ei tarvitse elää siellä, vastasi Milada jäytyneenä, joka hetki olen vapaa jättämään se — kerskaamatta.
— Noh, mutta päättäkää sitten! Miksi te jäätte sinne? Vaikkakin onneton sattuma, tietämättömyys, petos, mitä minä tiedän, on teidät sinne saattanut, — niin älkää tulojen tähden jääkö sellaiseen paikkaan, Milada! Ettekö tunne, miten tuo asema teidät alentaa?
— En asu siellä tulojenkaan tähden, herra tohtori. — Minä teen sen siksi, että rakastan noita ihmisiä. — Nuo sairaat, rappeutuneet, rikkinäiset olennot muodostavat sen perheen, — johon minä kuulun.
— Enkö sitä ajatellut, räjähti Gust katkerasti, se on harhaan johtunutta ihmisyysintoilua, tyhmää tunteellisuutta! — Minä sanon teille, — Gust löi itseään rintaansa, — nuo naikkoset eivät ansaitse sääliä, eivätkä uhrautuvaisuutta. Heidän elämänsä on irstautta, röyhkeyttä ja näyttelemistä.
— Te puhutte niistä niin, kuin te ne tunnette, — nuo maalatut, tunkeilevat, nälkäiset naiset, jotka öisin käyvät kiinni käsivarteenne, tehden rahasta, mitä vaan haluatte. Ab, ne ovat olentoja, jotka kurkkuun asti ovat kahlanneet kurjuuden rämeessä ja nyt viskataan rannalle… Ne ovat eläimen viimeiset värähdykset, joka tahtoo syödä nälkäänsä… Ja — Milada hengitti syvään, — ne ovat sellaisia, joiksi te kuvasitte heidät… Mutta minä, herra Brenner, olen nähnyt, miten tämä on alkunsa saanut. Minä näen ihmisten ensimäisen villin, aran, epätoivoisen taistelun loassa… Minä näen ne rinnallani, kun ne tanssivat paheen liukkaalla, välkkyvällä tiellä, kuinka he luiskahtavat ja kaatuvat, kuinka he yrittävät nousta, katsellen hirmustuen eteensä, miten he toivottomina astuvat askeleen taaksepäin, jääden yhden kauhean hetken seisomaan, — miten he kurottavat käsivartensa ja sitten, sitten hitaasti — hitaasti vajoovat, pelastumatta, katse hirvittävänä nähden kuoleman heille virnistelevän. Minä näen heidän astuvan sille tielle, joka päättyy sellaisena, millaiseksi te äsken sitä kuvasitte.
Lujasti ja päättäväisesti Milada jatkoi:
— Kun nämät tytöt alkavat elämänsä, ovat he viattomat ja herttaiset, he vaan ilakoivat. He iloitsevat kaikesta. He tekevät teidän ja teikäläisten elämän rattoisaksi. He eivät ymmärrä, mikä on viha ja pilkka. Ei koskaan heidän päähänsä pälkähdä ruveta valheellisiksi ja alhaismielisiksi, ruveta epärehellisiksi, turmeltuneiksi ja taipuvaisiksi kaikkeen irstauteen. — Ja he tulevat juuri huonoiksi teidän ja rakkautensa tähden teihin. Te miehet jätätte heidät, kun olette saaneet kylläksenne. Ja ensimäistä miestä, joka on vielä rukoillut rakkautta, seuraa toinen, seuraa kolmas; näitten suhteen ei säily enää antavana, vaan kerjäävänä. Siksi, että nainen kerran oli rehellisesti sukupuoliolento, tekee yhteiskunta hänestä porton.