Gust jutteli rattoisasti. — Oly on mainio likka. — Hän varmaan miellyttää teitä. Hän on aina lystikäs, aina virkeä, — aina hän kaipaa temmeltämistä, — mutta samalla hän on täydellinen liikenero. — Katsoo omaa etuaan kuin kissa… Hän on kesy peto-eläin, niinkuin Joszi sanoo… Muuten hän soveltuu teille seuraksi. — Hän hyväksyy kaikki aatteenne. Hän on myös kansanvillitsijä. Hän oli jo koulussa anarkisti. — Tulkaa Milada, nyt näytän teille jotain. — Gust aukasi ikkunan ja Milada näki laatikoissa noin yli kaksikymmentä pientä kukka-astiaa, joissa kasvoi kaktuskukkia. — Minä itse hoidan niitä. Ne olivat äitini lempikukkia. Ne eivät kaipaa hoitoa, sanoi hän aina ja ne kukkivat siitä huolimatta. — Minä en ole saanut yhtäkään kukkimaan, mutta minä odotan sitä kuin lapsi. — Kun olin pieni, niin äiti lupasi, jos olin oikein kiltti, että saisin yhden noista tulipunasista kukista. Joka aamu juoksin tänne, aukasin ikkunan ja iloitsin kuvitellessani sitä ihmettä. — Ei tämänkään lehdet ole kauniit, mutta toivo saada se kukkimaan, elähyttää minua sitä hoitamaan… Herra Jumala, minä olen hommannut teillekin jotain.
Gust sulki ikkunan juostakseen huoneesta… Kotvasen kuluttua hän palasi kätkien jotain selän taa… Nämät olisi pitänyt antaa heti saavuttuanne. — Hän tarjosi Miladalle kukkia.
Milada ihan punastui, hänen silmänsä välkkyivät. — Minulleko?
— Hm. — Kamelikukkia ostin… Mietin kauan… Kuvittelin luonnettanne, mitkä kukat teitä muistuttaisivat, ja valitsin sitte kamelioita. Se on ylpein kukka. Se tuntuu minusta, kuin haluaisi se sanoa: Joka on minun näköiseni, sen ei ole pakko tuoksua.
— Jos te tietäisitte, — sammalsi Milada vapisevin huulin, — miten — tämä — kaikki — minua —
— Ei saa itkeä, sanoi Gust hellästi — ei saa. — —
Hän otti lujasti Miladasta kiinni.
Hänen silmänsä säkenöivät. — Te olette kovin kaunis nyt.
Milada seisoi ihan suorana liikkumatta. Pelko, joka hempeänä ja ihanana valui hänen suoniinsa, jäykistytti hänen kaikki liikkeensä. Tapahtuman tavattomuus ja poikkeuksellisuus yhtyneenä hänen tunteisiinsa, jotka ihmeellisen sopusuhtaisina soveltuivat tähän ilmiöön, sai hänen mielensä huumeeseen kuin väkevä viini. Hän ajatteli ja puhui ilman tavanmukaista tarkkaa itsearvosteluaan. Jokin hänessä painoi silmälaudat kiinni, — kuin uuvuttaen hänet syvään, syvään uneen. — Se olento, — joka valvoi, — joka nauroi ja puhui hehkuvia sanoja, joka kohotti käsivartensa kiertäen sen rakastettunsa kaulaan, joka pisti kukkia tukkaansa ja ylenpalttisella liikkeellä irroitti raskaan lettinsä, niin että se putosi suorana selkää pitkin käsiin kuin tumma käärme, joka nauroi hiljaa ja hopeanhelähtävästi, vaan samalla muistutti: ei saa nauraa, eikä oikeastaan tiennyt, miksi hän niin sanoi, — se oli onnellinen, herännyt lapsi, jolla oli kuumat posket, ja jonka ruumis vavahteli, — olento, joka kutoi unelmiensa harson tummaksi punastuen aavistavan ruumiinsa ympäri.
Hän oli yksi niitä tuhansia, tuhansia riemuitsevia, jotka näkevät oman olemuksensa täydellistyvän yhtyen toiseen.