He istuivat kauan lujassa syleilyssä sohvalla. Ja Gust puhui Miladalle paljon, jossa kuuluivat usein sanat onni, aurinko, — vapaus, vuoristo, ja yksinäisyys.
Milada tunsi hänen suunsa lämpimän hengähdyksen ja hän hyväili Gustin käsiä, jotka ympäröivät hänen kasvojaan.
Sitten hän kuuli itsensä puhuvan… Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut vierain ääni, minkä koskaan oli kuullut nousevan rinnastaan… Se ääni nousi siitä salatusta lokerosta, jonka olemassa oloa hän ei ollut voinut aavistaakkaan, joka nyt mielihyvällä aukeni vapauttaen synkkiä, kahlehdittuja sykähdyksiä.
Ja puhuessaan, nähden sielunsa räikeän alastomuuden, punastui hän ja kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä; salaamatta ja peittelemättä tunteitaan, antoi hän kyyneltensä pudota Gustin käsille, jotka Gust oli ristineinä painanut hänen syliinsä.
— Katsos, tämä on luonnollinen seuraus, rakkaani. Ymmärrän sen, minkä kerrot… Ympäristösi on tehnyt sinut sairaaksi; sinä muutut, jahka vapaudut sieltä… Jahka seuraat minua vuoristoon, sanoi Gust mielenkiihkolla ja herkkyneenä… Milada pudisti päätään.
— Älä puhu! Et tunne itseäsi; ei tämä ole minulle uutta, sanon sinulle. Sinä uskot, kenties, että saat vaikka mitä aikaan uhrautuen… Esimerkiksi tohtori Forkaksen tytär, — tunnetko hänet. — Et. — Siis kuule! Hän lähtee kotoaan, ja saa päähänsä ruveta sairashoitajattareksi, sairaalasisareksi. Nyt hän on Pahlenin osastossa, — tiedätkö. Ajattele sivistynyttä naista sellaisessa ympäristössä! Sinä olet ihan samallainen. Hän kärsii tietysti kovasti. Hän ei kestä sitä. Naisena hän menee rikki. Kuule, kenen luulet jaksavan tuollaista kestää? Ei yhdenkään ihmisen. Jokainen ei ole noin vapaa ennakkoluuloista. Ei auta, täytyy tyytyä omaan toimintapiiriinsä. — Tällainen ihmisystävällisyys, jos yleensä hyväksyn tuollaisen uhrautuvaisuuden, kuuluu toiseen aikakauteen… Ehkä sellainen aika kerran koittaa… Mutta silloin täytyy ihmisten olla aivan toisenlaisten. Nykyaikana on intoni ihan turha, usko minua!
Milada käsitti Gustin sanat vaan puoleksi. Ne hävisivät siihen riemusoittoon, joka oli vallannut hänen olemuksensa. Yksi seikka oli vaan selvä. Gust piti hänestä, Gust rakasti häntä.
Ja hän tiesi, että se oli suurin armo, josta hän kurjalla elämänradallaan oli saanut nauttia.
Gust sanoi: Minä kerron sinulle vielä paljon, paljon… Olen minäkin jotain kokenut elämässäni, jota kukaan ei aavistakkaan.
Milada nyökäytti hänelle päätään. En osaa puhua, kuin sinä. Ajatukseni eivät jousta; eivät ole niin vapaita kuin sinun. Kaikki on niin kireällä… Tunne tätä! — Hän nosti Gustin käden sykkivän sydämensä kohdalle jatkaen… Ajatteleminen on ihaninta… On niin hyvää tietää, ettei tarvitse mitään kertoa, ei selittää, ei käyttää pitkiä, kylmiä sanoja, ja kuitenkin tuntee, että toinen tietää kaikki, tuntee elämäni, ajatukseni, kaihoni ja ainoastaan siksi, että hän minua rakastaa… Ei niin… Hän rakastaa minua vaan siksi, että hän ne tuntee… Tahi miten se on? Minä olen kömpelö, Gust… Mikä on oikein?