— Noh, siitä saamme sitten puhua, — sanoi rouva Celestine suopeasti vieden lapsen koulusaliin, mihin se jäi rauhallisena. — Tästä hetkestä alkoi Miladan elämässä uusi jakso.
Hän ei enää mellastanut kadulla tahi pihoilla hyppien yli välimuurien; hän ei enää kulkenut ovelta ovelle kuljettaen kirjeitä postiin ja toimittaen kunkin asioita panttikonttoriin tahi muuanne. Eikä hän enää kytännyt hartain silmin tuliko kujalla miehiä vai eikö. Hänen pikku sielunsa oli tykkänään muuttunut, sen täytti nyt oppimishalu. Kovalla kiireellä koetti hän poistaa ne esteet, jotka vielä vaikeuttivat hänen täydellistä tutustumistaan kirjainten merkitykseen ja niihin ajatuksiin, joita ne kuvasivat…
Hän yritti saada selkoa sanomalehtipalasista, roskaromaanien yksityisvihoista, joita kirjasaksat pistelivät näytenumeroiksi ovesta sisään. Paksuista, kellastuneista kalentereista yhdisteli hän tuntimääriä kirjaimia vaikeasti tavuiksi ja piinasi Jankaa niin kauan, että tämän täytyi lopulta auttaa häntä yhdistämään tavut sanoiksi ja sanat lauseiksi.
Ja hän oppi sitkeän uutteruutensa avulla tuota hätää. Hänen pikku toverinsa olivat tuskin oppineet aakkoset, silloin kun hän jo rappukäytävässä tunasi paksua romaanireuhkaa, jonka hän oli saanut kerjäämällä rouva Lorinser'in rihkamakaupasta. Lukiessaan hän kuljetti pientä sormeaan rivien mukaan, jolloin harmaat silmät vakavina koettivat saada selkoa tuosta mustasta sekasotkusta… Vähän väliä hän nyppi Jankan esiliinanauhoja… Täti, mitä on "korvaus"? Täti, mitä on "synnillinen rak-ka-us"? — ja niin edespäin. Ja Janka koetti selitellä näitä arvoituksia, mikäli hän niitä osasi, lapselle. Myös Katariina huomasi tämän ja hän purskahti nauruun, kun yht'äkkiä tapasi tuon pikku tutkijan nenä suuressa kirjassa kiinni. — Lukutaidon saavuttaminen olikin Miladan lapsuuden ensimäinen tärkeä tapahtuma, se rajapyykki, jonka kummallekin puolen hän jakoi muistojaan, sanoen:
— Se tapahtui ennen, kuin minä opin lukemaan…
Kotikorttelikunnan liike ja kaikki mikä siihen kuului, menetti hänestä vähitellen merkityksensä. — Hän eli lukutaidollaan uudessa maailmassa.
Väsyneenä tottumattomasta ajatuksen vaivaamisesta ja pitkästä koulumatkasta, jota hänen täytyi kulkea kaksi kertaa päivässä, tuli hän ilta-uniseksi ja nukkui usein hellan ääreen lattialle leivänpala käteen. Janka korjasi hänet siitä kiireesti pois johonkin nurkkaseen, sillä Katariinan iltavieraat eivät kärsineet lapsia.
Kun "rouva opettajatar" eräässä kirjeellisessä huomautuksessa vaati lapselle "yöllistä eristämistä", sijoitti Janka Miladan vuoteen — se oli olkisäkki — asumattomaan kellarikamariin, jossa vuosia oli oleskellut vaan rottia, eräs laji, joka oli mustan ja valkoisen kirjava. Nämät tulivat hyvin uteliaina haistamaan, kuka oli tuo hiljainen, outo tulokas. Milada tavoitteli niitä leikkiäkseen niitten kanssa, — hän lämmitteli niitä öisin peitteensä alla, ripotti niille ruuaksi valkoisia leivänmurusia, kutsui ne esiin reijistään viheltäen. Hän näytteli niille kirjojaan ja kuviaan, opetti heitä, kohteli heitä arvokkaana ja ankarana, jäljitellen "rouva opettajatarta", kertoi niille Herra Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan. Ja Vapahtajan ihmetyöt kaikuivat uskottavilta näitten tyhjien seinien sisällä, missä pieni tyttö saarnasi kesyille rotille, jotka ihmetellen nuuskivat toistensa kuonoja.
Kerran kuunteli Janka oven takana, — hän ristitsi itseään kolme kertaa kuin ilmestyksen nähdessään.
Katariina kuunteli välinpitämättömänä Jankan kertomusta. Häntä harmitti tämän innostus ja ihailu, se oli kuin salaista, kiduttavaa kateutta.