— Sinä hassuttelet tuon letukan kanssa. — Siitä tulee samallainen kohelo kuin sinusta — kirjatoukka ja lisäksi uskonnonhullu.
Katariinan ilonhehku oli nopeasti sammunut. Raffel'in suhde oli jo viikon jälkeen loppunut. Hän oli sanonut, että hänen kantansa ja toimintatapansa oli vain järjestelmä, jonka mukaan hän vähästä maksusta tahi ilmaiseksi hankki itselleen rahtusen harvinaista, persoonallista naisrakkautta — ostettavilta naisilta. Muuta nautintoa ei tällainen rappeutunut raukka uskaltanut vaatia. — Hän käytti tätä tapaa eri naisten kanssa — ja onnistui aina, tunnusti hän. — Tämä jäähdytti Katariinan tunnelmaa. — Kun Raffel vielä luki iltapäivät pääksytysten runojaan ja odotti ihastusta tähän "verenpunervaan kirjallisuuteen", joksi hän sitä kutsui, niin hän raivostui, kun Katariina kuunteli hajamielisesti, jopa peräti haukotellen.
Heille tuli ero. — Raffel etsi toisen ja Katariina jatkoi entistä ammattiaan.
Katariina, joka oli alkujaan kylmä itseensä sulkeutunut eikä sanottavasti aistillinen luonteeltaan, sopi sangen huonosti tälle alalle. Lörpöttely, hepeneet, väärennetyt, jopa oikeatkin loistokalut, ne kurjat ilonlähteet, joita varten hänen toverinsa hankkivat rahaa, eivät huvittaneet, eivät edes liikuttaneet häntä. Vaikka hän oli ylpeä ruumiinsa kauneudesta, oli hän kyllästynyt siihen, että sitä piti toisia hänelle vastenmielisiä miehiä varten koristaa ja hoidella. Myöskin hänen mielikuvituksensa oli herpautunut, jolla hän tähän asti oli vaimentanut voimakkaan itsenäisen sielunsa tuskia ja tuudittanut sen unelmiin.
Vähitellen rupesi hän aavistamaan sitä kurjuutta ja toivottomuutta, joka uhkasi häntä niinä vuosina, mitkä ahnaiden, nälkäisten, voittamattomien susien lailla ajoivat häntä takaa kuin otusta. —
Hän peitti silmänsä kädellään eikä tahtonut tulevaisuutta kuvitella, — elää vaan nykyhetkessä, — kuin ennen… Mutta se ei enää onnistunut.
Yhä useammin ahdisti häntä ajatus: Kahden vuoden perästä täytyy minun itse mennä miehiä hakemaan, hymyillä heille ja rakastaa heitä tavalla, mikä heitä kulloinkin miellyttää.
Viiden vuoden perästä ne eivät tahdo enää mielellään tulla kanssani. Ne tunkeilevat epäkohteliaasti ihan suuhuni ja viheltävät. Minun täytyy heitä rukoilla, tavoitellen tyhjää ilmaa, niinkuin nyt monet muut.
Ja kymmenen vuoden perästä? Siiloin olen minä vanha ja luuvaloinen. Kasvoni ovat kurttuiset ja minulla on värjätty tukka. Minä asun laitakaupungilla. Minä tunkeilen itse miesten syliin istumaan, minä saan ryypyn heiltä, jos he ovat hyvällä tuulella. Ja illallistani saan hakea kapakasta kapakkaan.
Hän hautautui äärimmäistä surua ahnehtivana näihin kuvitteluihin. Hän näki itsensä jo rappeutuneena ja hävyttömänä kuljeksimassa kujilla niinkuin unkaritar tahi Kukkas-Liisa, joka asui mamma Zimmermannln luona.