Salaa hän tarkasteli ruumistaan ja kasvojaan, oliko niissä jo rappeutumisen oireita tahi löytyikö hänen tukassaan harmaita karvoja tahi oliko poskissa niitä hirveitä sinertäviä äkämiä, joita saa huonosta poskimaalista ja mädästä verestä ja jotka eivät koskaan parane eivätkä siliä. — Hän hieroi kiinteitä punervia poskipäitään, koettaen olivatko ne jo veltostuneet ja rosoiset.
Kuolemantunne heräsi hänessä usein.
Ei hän pelännyt itse kuolemaa, — vaan sitä elämää, joka hitaasti ja tuottaen odotuksen hirveätä kiusaantumista vuosi vuodelta rautaisin kynsin alituiseen ja säälimättä repi hänen ruumistaan. — Ennenkuin kuolema tulee, täytyy minun elää ja katsella, miten loppu lähenee…
Milloin se tulee? Hänessä oli vielä niin paljon elinvoimaa… Toisinaan hän oli aivan kuin vimmattu, puhui pilaa, nauroi, joi, tanssi, koristi itseään ja etsi seuraa. Ja tuo kaikki oli kerran katoova, toinen tunne toisensa jälkeen lamautuisi — loppuisi… Halu juoda, peilata itseään, pukeutua silkkiin, hakkailla miehiä ja kostaa viettelijälleen — oliko se häviävä, ennenkuin hän kuoli. — Käänny Katariina, käänny, kuului ääni hänessä… Luovu tästä elämästä, tee luja päätös. Sinä hukut muuten…
Hän pusersi ohimoitaan käsillään, koetti karkottaa niitä ajatuksia, — jotka kuin kirotut muistuttivat hänelle kurjuutta ja kuolemaa, — haki uutta seuraa, jutteli tuttaviensa kanssa viikottain Jumalasta ja sielunsa autuudesta, koetti tehdä parannusta ja kuvitteli olevansa katuva ja herännyt.
Se miellytti häntä vähän aikaa. Miesten hommat tuottivat hänelle lohdutusta. Muuan ylioppilas hankki hänelle kirjoja ja tiedonantoja parannuskodista Berliinissä. Katariina lähetti jo sinne kirjallisen hakemuksenkin. Mutta ollessaan hetkellisesti kauhean epätoivoisalla päällä, heitti hän koko tuuman sikseen ja meni sellaisiin huvittelupaikkoihin, joihin paremmat prostitueeratutkaan eivät kehdanneet mennä.
Sieltä hän sai paljon rahaa. Esiintyi myös kerran eräässä pörssihuijarien seurassa, vaan juuri kun hän oli näyttämöllä, sai hän kouristuskohtauksen. Tapaus herätti suurta huomiota. Asia olisi joutunut viranomaisten käsiin, ell'ei muuan mahtava osaanottaja olisi painanut asiaa villasella.
Katariina palasi entiseen elämäänsä, — aina ja auttamattomasti vaivasi häntä jokin mielen levottomuus, joka saattoi hänen tekemään kaikenlaisia äärimäisyyksiä ja panemaan toimeen kauheita kohtauksia. — Syynä tähän oli se, että Katariina oli menettänyt uskonsa siihen, että voisi kerran katkerasti kostaa elämänsä murskaajalle.
Kaukana, monien peninkulmien matkan päässä komealla tilallaan asui hän — viettelijä — yhteiskunnallisesti varmassa asemassa ja hyvissä varoissa, nauraen heleästi, niinkuin ainoastaan huoleton ja vahva ihminen voi nauraa. Ja Katariinan syvä, tappava lankeemus ei pimittänyt sitä auringonkirkasta ilmaa, jota tuo konna hengitti. Harkitsevana, kylmäjärkisenä ja voitonvarmana oli Katariina kuvitellut voivansa hänet masentaa. Se älli oli häneen iskenyt kuin rautakourin… Huku, vaan vie mukaasi niin paljon kuin voit, siten loukkaat pahimmin tuon ylpeän manttalimiehen mielen, — tuon hoviherran, — "prinssin", joksi häntä hänen alustalaisensa kutsuvat… Luisukoon rapakkoon hänen lapsensa, sisarentyttärensä ja rakastettunsa. — Sellaisilla lyönneillä isketään hänenkin suontaan.
Ohoo, — Katariina muisti tuon jääkylmän vihan, joka tuiski viettelijän sinisistä silmistä. Yöt ja päivät hän kai kurotti pimeässä yksinäisyydessään käsivartensa Jankan ja pienen lapsensa perään, — mutta päivin hänen otsansa oli sileä ja kasvot ilmaisivat ylpeyttä ja kylläistä tyytyväisyyttä, ja ne ihmiselukat siellä tervehtivät nöyrinä, kun hän kulki ohi. Ja kuitenkin oli hän kerran nähnyt tuon miehen masentuneena. Se tapahtui silloin, kun hän oli lähettänyt pois sanantuojan, joka vaati isälle tyttären. Hänen lapsensa, — sanoi Jumalan asianajaja röyhkeänä ja mulkoili silmillään taivasta kohden.