Lähettiläällä oli jotain kilisevää kädessään… Ha, ha, ha, rahaa hän tarjosi — tuo koira. Paljon rahaa hän tarjosi sekä mökinkin tuolla Böhmissä Jankalle, — kuuluisi siihen vähän peltoa ja puutarhaakin… Pappi maiskutti suutaan ylen tyytyväisenä. Mutta Katariina vastasi: En suostu — joka tapauksessa — en. Lapsi on minun ja sillä hyvä! Ilman toraa ja ivaa hän osotti hänelle oven. Janka rukoili silmillään kuin kipeä kissa. — Ei, sanoi Katariina uudelleen ja siihen se asia päättyi. — Oliko tuo sattunut viettelijän sydämeen? Oliko se? Hän koetti udella sieltä kotoapäin… Hän urkki sen Jankan kasvoista… Hän aukasi kirjeet, joita Janka sai sieltä ja joita hän sinne lähetti. Rakastiko isä lastaan veren voimalla? Rakasti. — Hyvä! — Nyt sen piti vaipua kurjuuteen. Tuhansin suruin piti isän kärsiä lapsensa tähden, niinkuin Katariina oli saanut kärsiä sen isän tähden.
Varroppas, talonpoikaissuuruus, kun sisarentyttäresi tuodaan kotiin ruununkyydillä. Odota, prinssi, kunnes kylänpojat ja veijarit juoksentelevat vangitun irtolaisen jälestä aina kartanosi portille asti! Silloin sinä etsit revolveriasi, joka sinulla on aina vyötäisilläsi! "Ammu hänet, koira!" Katariinan silmät säkenöivät. "Tapa se, mikä sinulla enää on jälellä!"
Tuntikaupalla saattoi Katariina näin haaveilla ja pikkuseikkoihin asti kuvitella tätä kotiinpalaamista. Pää painuneena patjaan hän näki ihan kuin ilmielävänä nämät jännittävät kohtaukset ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
Hän iloitsi siitä, että hänen vihansa oli vielä näin vahva ja ihan kuin mielikuvituksen liekillä poltti kostonsa uhrin.
Mutta vähitellen sammui tämä hehku siinä epäsiveellisyyden liejussa, jossa hän eli.
Taistelu leivästä, jota hänen täytyi kadulta etsiä teeskennellysti nauraen, ja rakastaen, jota teennäisyyttä seurasi avuton velttous, jota hänen täytyi valhekuvilla poistaa, tämä kaikki turmeli tämän jalon luonteen viimeiset hyveen jäännökset. Yhä mahdottomammaksi kävi hänen toimintansa — yhä arvottomammaksi muuttui kostonhalu ja viha, — menneisyys hukkui sakeaan usvaan, — se särkyi kuin kehys, joka ympäröi epäselvää kuvaa, missä näkyi vaan räikeitä täpliä pettäen värisokean silmät.
Kun Milada täytti yksitoista vuotta päästyään kolmannen luokan alempaan osastoon, alkoi kujalla uudistusten ja mullistusten aika, joka uhkasi tulla etupäässä Punatalon asukkaille vaikeaksi. Suuria seurauksia johtui vähistä syistä. Katu laskettiin kivillä, oikein sileillä laatoilla. Kadun molemmin puolin laitettiin hyvä käytävä ja lopuksi sille pystytettiin katulyhty, joka valoisana ja uutena ihan himmensi Punatalon lyhdyn valon, mikä tähän saakka oli yksin tuikkinut ympäröivässä pimeydessä. Ja vihdoin! Mustaan kiilloitettuun tauluun maalattiin valkoisilla kirjaimilla "Punatalokatu." Siksi tämä nimetön kuja näkyi lopuksi ristityn virallisesti. Tämä kaikki oli järjestyksenmukaista ja herätti yleensä asujaimissa tyytyväisyyttä päivän tapahtumiin. Rouva Lorinser sammutti heti sauhuavan petroleumilamppunsa, kun uusi katulyhty oli pystytetty, sillä se oli juuri hänen puotinsa kohdalla. — Tätä hän piti vielä viranomaisten hyväksymisenä siitä, että hän oli kujan pääjehu.
Mutta näitten hyvien uudistusten kera tuli huonojakin. Näytti siltä, kuin olisivat kaikki siveyspoliisit ja terveyslautakunnan jäsenet tehneet salaliiton tätä kujaa vastaan, sillä joka paikkaan ja soppeen ilmestyi säädöksiä, tiedonantoja, sakkomääräyksiä ja lakipykäliä. Niitten kintereillä tuli työmiehiä lapiot ja kuokat kourassa. Maat kaivettiin, silitettiin, sille levitettiin valkoista hiekkaa, vesi- ja likaviemäriputket tarkastettiin, katuojat laitettiin kuntoon. Ja tämä viranomaisten nuuskiminen ja naputtaminen, joka ulottui pihojen salaisimpiin kolkkiin ja kellareihin, ei näyttänyt koskaan loppuvan. Talonomistajat ja talonmiehet saivat tarkkoja ohjeita. Kaikenlaiset johdot piti pitää hyvässä kunnossa. Jätteitä ei saanut enää heittää kadulle. Joka aamu tulivat kolisten pääkadulta suuret kansipäälliset kopparattaat, — ja suurella vaivalla saatiin nuo laiskat ja huolimattomat naiset suosiolla tuomaan täysinäiset likaämpärinsä tahi kuotokeppunsa virnistävälle ajurille, joka hypisteli heidän avohiuksiaan. Rouva Lorinserin hieno nenä haistoi ruutia ja hän rupesi mutisemaan takaapäin äänekkäästi selitellen asioitaan.
Nuo monet oudot silmät eivät ennustaneet hyvää punatalokujalaisille. Hän aavisti, että nyt oli ilmestynyt sinne mahti, joka oli suurempi kuin hänen oma valtansa ja jota ei voinut yksityistä tietä masentaa.
Kerran hän sai sangen töykeän muistutuksen siitä, että hän purki roskalaatikkonsa sairaalamuurin taa. Senjälkeen hän vakuutti, sille joka kuulla halusi, että nämät uudenaikaiset "jutut ja kommervenkit" ovat keksityt köyhien ihmisten kiusaksi, jotta heidän kiperä elämänsä tulisi yhä kiperämmäksi. — Muuten — hän pani kätensä puuskaan — kyllä hän tietää keinon, millä nämät "marakatinkonstit" kujalla loppuvat: Me voisimme tehdä niin tahi näin — kyllä livistäisivät. — Totta on, sanoivat aina kaikki kunnioituksella yleisen rauhan säilyttämiseksi. — Mutta Lorinser sai pian kokea, että maallisella mahdilla on rajansa.