"Hänen poliisinsa" kohotti olkapäitään ja sanoi, että se kuului yleiseen kaupungin järjestykseen eikä kuulu siviilipoliisille.
Mutta jos se olisi päättynyt tähän! Nyt ruvettiin tekemään suursiivousta asujainten kesken. Talonisännät, vuokralaiset ja huonevieraat kutsuttiin peloksi poliisikamariin. Niiltä kysyttiin passia, työkirjaa, poliisilappuja, lääkärintodistusta, sanalla sanoen tämä oli perinpohjainen selvittelypakko.
Melkein joka emäntä sai sakkoa.
— Piru teidät periköön! Kuka on antanut teille tähän asti luvan pitää luonanne laitonta tavaraa?! — Zimmermann, Elisabeth, oletteko ilmoittaneet poliisikamariin vuokralaisenne? Maksatteko niistä veroja?
— Hyvä herra komisarius, korkea oikeus — ulvoi syytetty naikkonen.
— Kita kiinni! Järjestystä pitää olla. — Kyllä minä teitä opetan, senkin hutsut, pitämään kuusi kappaletta yhdessä lävessä!
Yleinen villi vinkuna ja lentäminen alkoi tyttöjen kesken.
— He eivät muuta pois, — he maksoivat henkirahansa säännöllisesti. — Ja miksi nyt muutettiin säännöt? — Missä he ennen olivat asuneet, oli heitä ollut vähintään näin monta yhdessä huoneessa. Toinen tuli, toinen meni, emännät kiskoivat niin paljo kuin vaan voivat. — Eikö enää ole olemassa oikeudentuntoa maailmassa? — muristiin.
Mutta kaikki vaikenivat kuin muurit, kun heille näytettiin muuan rikoslainpykälä ja asia selitettiin puhtaalla äidinkielellä.
Joukkokortteeraaminen kiellettiin ja tytöt ajettiin kadulle.